Mee kävellen ni ei tarvi odottaa!

Minua kiukuttaa vallan vietävästi kirja, jota paraikaa yritän lukea. Sen päähenkilö on mitä ilmeisimmin parikymppinen opiskelijatyttö, raivostuttavan naiivi ja vieläpä uskis. Se asuu kahden äitinsä kanssa, äidin, jolla on suhde naimisissa olevaan mieheen (aihe, josta samaan aikaan tahtoisin lukea kaiken kirjoitetun enkä yhtään mitään) ja joka on ehkä lukinnut tyttärensä tämän huoneeseen päiväksi. Siellä huoneessa lojuessaan tyttö sitten kuvittelee eroottisia raiskausfantasioita ja assosioi lapsenomaisesta ihastuksestaan opinahjonsa keittolassa työskentelevään poikaan. Enkä minä tajua yhtään, mihin sillä kaikella pyritään enkä viitsisi ollenkaan lukea niitä ylipitkiä ja vuolaita tajunnanvirtalauseita ja silti luen ja tulen jatkuvasti äkäisemmäksi.

Raivon partaalle joudun amerikkalaisten talk show -ohjelmien studioyleisöistä, jotka eivät osaa ilmaista kiihtymystään ja kertakaikkisen mahtavaa fiilistään millään muulla keinoin kuin kiljumalla. Jotain Ellen DeGeneresiä olisi tavallaan ihan viihdyttävä toisinaan katsoakin, tai ainakin pitää auki muiden toimiensa taustalla, mutta ei vain pysty kun ne emakot rääkyvät studiomikkien täydeltä - etenkin jos vieraana sattuu olemaan joku 13-vuotias "viulisti-ihme" tai Robert Pattinson (jonka väitettyä sex appealia minä en vain tunnista edes rillit päässäni). Miksi juuri sellainen yleisö on niin tavoiteltava, että niitä ihmisiä ihan varmasti kannustetaan moiseen toimintaan? Muutenhan se ääninauha kai käsiteltäisiin siten, että kuuluisi vain hillittyjä suosionosoituksia ja pyrskähtelyä.

Koskapa lukuisat Facebook-kaverini - ne vanhat koulu-, kuoro- ja työkaverit, eivät ne ihan oikeat ystävät - lisääntyvät kiihtyvällä vauhdilla, on uutissyötteeni alati pullollaan kuvia laitokselta, kuvia leikkikehästä, kuvia pulkkamäestä ja ponitalleilta ja puolivuotiskutsuilta. Sitten sen albumin nimeksi tai vähintään kuvateksteiksi on laadittu jotain, jota kuorruttavat ylenpalttiset sydämet ja huutomerkit ja hugidibugidibuu. Minä ymmärrän, että lapsen vuoksi ollaan onnen lyömiä ja hormonien soseuttamia ja ties mitä, mutta vievätkö nämä seikat ihmisiltä sitten myös arvostelukyvyn ja oikeinkirjoituskyvyn kokonaan? Hapanta, sanoi äitipuoli puolukkahillosta.

Ihmiset, jotka eivät kunnioita toisten työaikoja tai ohjeellisia soittoaikoja, saisi polttaa takassa kuusihalkojen seassa. Että menisivät nyt helvetissä itseensä ja opettelisivat kellon. Ja jättäisivät toiset rauhaan.

Olen jälleen kerran yliherkistynyt kaikelle yksinkertaistavalle mies-nais-keskustelulle, joka nojaa auttamattoman vanhanaikaiseen harhaan siitä, että silkka kromosomiperimä määrittelisi ihmisen tapaa toimia ja ajatella jotenkin syvemmin ja vastaanpanemattomammin. Että naiset sitä ja miehet tätä ja pälä pälä, eikä koko keskustelun tavoitteena oikeasti ole ymmärtää yhtään mitään vaan ainoastaan tussata se oma lokero selvemmin erottuvaksi, jotta kävisi kaikille ihan selväksi että tavallisia heteroita tässä vaan ollaan ja muutenkin oikein kunniallisia ja moitteettomia.
Tässä kuluneina pyhinä kuulin erään ystäväni keskustelleen seurueessaan kiihkeän antoisasti siitä, miksi naiset oikein haluavat olla miesten kanssa ja toisin päin, niinkö suhteessa. Minä en syttynyt aiheelle ollenkaan, sillä jo lähtökohta oli mielestäni niin kaavamaisen heteronormatiivinen (aijaa!) ja karkean pelkistävä, etten nähnyt siinä mitään hedelmällistä. Tiedättehän sen katseen, joka luodaan sellaiseen tuhmaan lapseen, joka on ensinnäkin ollut kyllin ilkeä piirtääkseen huopakynällä taloyhtiön ulkoseinään ja sitten vielä kyllin typerä jäädäkseen siitä verekseltään kiinni? Sellaisilla silmillä ystäväni minua salaattinsa yli katsoi. Ei taida olla kovin muodikasta - saati kiinnostavaa - olla näin ehdoton.

Suututtaa niin, että olin spontaanisti potkaista erästäkin vetelehtijää Pasilan asemalla, joka asettui hidasteeksi minun ja kotiinpääsyni väliin.