Let the wild rumpus begin!

Olen sillä tavalla lapsekas, että minusta olisi suunnattoman kiehtovaa ajatella maailmassa olevan ihmisten lisäksi myös muita, inhimillisesti älyllisiä, mutta kenties karvaisia olentoja. En siis tarkenna katsettani avaruuteen vaan pikemminkin sankkoihin kuusikoihin, soille ja erämaihin. Että voisi Ronja Ryövärintyttären lailla piilotella Ajattarilta ja varoa maahisia tai Potterin Harryn tavoin käydä sotaa pimeyttä vastaan kentaureja rinnallaan. Sellainen maailma minua viehättää: että olisi kouriintuntuvaa pyydystettävää ja paettavaa.

Ei siis ole vaikea arvata, kuinka otollista yleisöä Spike Jonzen Where the Wild Things Are -leffalle olinkaan: tiedättehän, miten joistain asioista päättää jo ennakkoon pitää? Onneksi minun ei tarvinnut pettyä. Jo trailerin nähtyäni olin heretä spontaaniin liikutusvetistelyyn suuren karvaisen hirviön valuttaessa itkuräkää turkilleen, eivätkä lavastus saati puvustus jättäneet mitään huomautettavaa edes alkuperäisteokseen tutustuneelle. Jonze on onnistunut siirtämään Maurice Sendakin satumaailman kankaalle taianomaisen tunnelman säilyttäen, saaden telminnän ja tomun tuoksun välittymään autenttisina plyyshipäällysteisille istuimille saakka.

Poistuessamme teatterista Kardaanikissan kanssa, kumpikin silmäkulmiaan pyyhiskellen ja toistemme tunnelmaan heittäytymiselle hymyillen ehdimme vaihtaa muutaman elokuvan synnyttämän tuuminnan. Kk totesi filmin jälleen kerran todistaneen, miten aikuistenkin - yhä, vielä, edelleen - elämässä kyse on lopultakin aina siitä, että sä lupasit pitää musta huolta, lupasit! Kuinka kernaasti sitä antautuu toisen, vahvemman ja taitavamman tai edes kovaäänisemmän ohjailtavaksi ja vastuulle, nostaen itse kätensä ylös kuin vuoristoradassa, vain nauttiakseen kyydistä ja ollakseen ylettymättä jarruvipuun. Kun sen toisen piti hoitaa se, tai niin mä ainakin sen käsitin että piti.
Minä puolestani tunnistin jotain muuta: kuinka ihmisen - tai hirviön - perimmäinen tarve vaikuttaisi olevan joukkoon kuuluminen ja vastaavasti halvaannuttavin pelko sen ulkopuolelle suljetuksi tuleminen. Miten laumaeläimet metsästävät ja leiriytyvät, mutta ennen kaikkea huvittelevat ja viihtyvät yhdessä, silloinkin, kun toiminnalla ei ole mitään suoraa tekemistä henkiinjäämisen kanssa. Kuinka kaikki aina lopulta palautuu tähän tarpeeseen - kuinka vähän asiat lopulta ovatkaan muuttuneet luolissa asumisen ajoilta.

Elokuvan katsominen synnytti myös villin painimisen tarpeen: että saisi nujuuttaa oikein kunnolla, voiden luottaa siihen ettei ketään siinä oikeasti sattuisi ja että mutakokkareiden tekemät naarmut voisi pestä pois pelkällä vedellä.
Ja nyt, nukkumaanmenon aikaan voisi loikata kasaan muiden kaltaistensa kanssa ja nukahtaa sinne, pörröisten turkkien ja hiekkaisten käpälien muodostamaan lämpimään, hengityksen tahdissa liikkuvaan luolaan.