After all we've been through, I can't get my mind off of you, it's a hell of a way to spend a whole day through

Haluaisin kirjoittaa siitä, miten hyvälle viime päivinä on tuntunut. Siitä, että töihin menee taas kernaasti, tuntee olevansa tarpeellinen ja taitava, saa kiitosta ja kannustusta ja ympärilleen reippaita ja hyväntuulisia ihmisiä.

Siitä, miten kuukausiksi katkennut yhteys tuntuu jälleen mahdolliselle avata, tuntee saavansa jälleen otteen toisesta ja sen ajatuksista. Saa kuulla, ettei se mennytkään mihinkään, ei kauaksi, ja että kaikelle on selityksensä.

Siitä, kuinka saa takaisin sellaisen, joka on ollut todellisessa seikkailussa ja sairaalassa ulkomailla, vegaanina teksasilaisissa grillijuhlissa ja kosittuna pyörätuolissa. Ja nyt taas kotona, lähellä, turvassa.

Siitä, miten tulee pyytäneeksi pitkätukan kulauttamaan kanssaan flunssankarkoitusviskit ja puhuneeksi sen kanssa mp3-soittimista ja sci-fi-sarjoista sekä vanhojen koulukavereiden keski-ikäistymisestä. Miten huomaa päässeensä sen kanssa viimein sellaiselle taajuudelle, ettei jatkuvasti tarvitse olla kilvan nokkeloimassa ja viehättävä saati puheissaan johdonmukainen ja henkeäsalpaavan älykäs.

Siitä, miten tervehenkiselle ja kaivatulle tuntuu matkustaa liian pitkään bussilla, urheilukassissa kiipeilytamineet, perillepäästyään kavuta kyntensä juurta myöden tärviölle ja epäkkäänsä tuleen ja tämän jälkeen kotona nukahtaa autuaaseen, lihaskivistyksen värittämään päiväuneen.

Siitä, kun istuu jonkun olohuoneessa keskellä hillittyjä kemuja, ja on semmoinen olo että on haluttu ja toivottu vieras myös vaiteliaalla panoksella ja varkain levenevillä haukotuksilla. Että malttaa juoda enimmäkseen vettä ja tulla varhain omaan kotiin, omasta valinnastaan.

Ennen kaikkea haluaisin kirjoittaa siitä, miten kävellessäni kotiin eilen iltapäivällä, laskevan auringon sihistessä verenpunaisena silmiä viiltävän kirkkaassa horisontissa tulin ajatelleeksi niitä pieniä asioita, jotka tekevät ihmisistä erityisiä ja jotka oppii tietämään vasta historian ja lähietäisyyden kautta.
Kun yhtäkkiä huomaa toisen silmässä sen kohdan, jossa tummanvihreä reunus muuttuu vaaleammaksi. Kun näkee sen ihan silkasta ryhdistä, millaisista asioista tänään on hyvä puhua ja mistä vaieta. Kun tietää itse olevansa seurassa, jossa mahtuu olemaan myös pieni ja vähän tyhmä.
Ne pienet hauraat hetket, jolloin tietää näkevänsä suoraan toisen pohjimmaisiin, tärkeimpiin ajatuksiin saakka, ja näkee siellä itsensä. Sen unisen hellyyden katseessa päiväunilta herätessä, sen vatsan pohjalla ja kurkun päässä odottavan naurun yhteistä vitsiä kerrottaessa.
Kaiken sen yhtäkkinen tajuaminen saa olon epätodelliseksi, kuin kävelisi elokuvan päivänäytöksestä kimaltavaan alkukesän päivään, osaamatta hetkeen piirtää rajaa toden ja kuvitteen välille.

Miksi joistakuista tulee niin tärkeitä? Kuka sinä olet ja kuka minä, ja miten juuri me olemme tässä?