That's not to say I don't have good times but as for my days I spend them waiting

Minä en enää osaa olla. Välttelen tilanteita, joissa kenen tahansa on luontevaa kysyä miten minulla menee. Kun ystävä istuu vastapäätä ja kysyy lämpimästi hymyillen kuulumisia, katson sitä suoraan silmiin, silmien läpi, ja virnistän avuttomasti.
En minä tiedä.
Sitten alan höpöttää yhdentekevyyksiä moottoripyöristä ja töistä ja ties mistä, väistääkseni kysymyksen, itseni ja sen toisen. Ahdistun, kun puhelimessa läheiset tiedustelevat, mitä olen puuhaillut viime aikoina ja mitä uutta. Perusmeno.

En halua vastata kenellekään, en tahdo joutua ajattelemaan sitä tosissani sillä pelkään uppoavani kokonaan. En uskalla, sillä pelkään kysymyksen murentavan maan jalkojeni alla, purkavan riippusillan jolla seison, jättäen minut sutimaan ilmaan kuin sarjakuvahahmon joka pysyy paikoillaan kunnes tulee epäonnekseen katsoneeksi alas.
Enkä samalla toivo mitään enempää kuin että joku kysyisi, kiinnostuisi, katsoisi pohjaan saakka ja vaatisi vastaamaan.

Monina päivinä suunnittelen makaavani kotona koko päivän, liikkumatta peiton alla, antaisin päivänvalon kulkea ylitseni kaihdinten välistä puristuvina juovina enkä puhuisi kenellekään.
Samaan aikaan haluaisin kaikkea muuta kuin olla itseni kanssa kahden, että joku soittaisi ja kysyisi jotain, pyytäisi jonnekin, juuri minua.
Enkä minä kuitenkaan pystyisi lähtemään.


Puhumme illalla pitkään puhelimessa, meistä ja tästä vuodesta, joka on äärimmäisyyksissään jatkuvasti, kaikin tavoin hieman liikaa. Olen kipusi edessä neuvoton, kuulostan ankealle tiskiallaspsykologille enkä millään ylety koskettamaan.
Puhelun jälkeen jostain tulee järjetön, alkukantainen suru: mä haluun mun äidin tähän. Kun makaa selällään, kyyneleet valuvat ohimoja myöden suoraan korviin ja niitä alkaa kutittaa.

Että sinä.
Että me.
Että tämä kaikki olisi jo pian ohi, edes vähän.

Laita käsi pönttöön

Satuin huomaamaan, että tänään kävijälaskuri näyttää pahaenteistä 66662 kävijää. Mitähän tapahtuu, kun vielä neljä kävijää raksauttaa rikki numerosuoran?


Eilen aamulla luin Helsingin Sanomista (HS 27.9.2010 B3) jutun virolaismiehestä, joka on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan neuvostoarmeijassa kahdeksankymmentäluvun alussa. Olin pulauttaa puurot lehdelle lukiessani poimintoja kirjasta: "Alokas kumartui 90 asteen kulmaan kämmenet silmien alapuolelle valmiina ottamaan silmät vastaan, kun vanhempi asevelvollinen iski kaulaan."
Bret Easton Ellisin, toisesta maailmansodasta ammentavan elokuvaston ja mitä huimimpien tositv:n nimissä suoritettujen ihmiskokeiden ympäröimänä kasvaneena kuvittelin nähneeni ja lukeneeni jo melko kammottavia juttuja. Tämä kuitenkin päihitti ne kaikki etovuudessaan mennen tullen. Vastaavan kuvotusreaktion muistan kokeneeni edellisen kerran kun lähes viattomana kaksikymppisenä katsoin American History X:n, erityisesti sen yhden avainkohtauksen jossa Edward Nortonin esittämä uusnatsi-Derek kenkäisee uhrinsa kallon halki katukivetyksen reunaan. Muistan vieläkin hyytävän ääniefektin, joka sai kuivan yökkäyksen nousemaan kurkustani.

Minulla ei ole olemassa maailmanselitystä tästä. En myöskään aio esittää teorioitani syyseuraussuhteista, pahuuden alkuperästä saati olosuhteista, jotka tekevät ihmisestä verenhimoisen hirviön. Ilmaisenpa vain järkytykseni lukemastani: millaisilla aivoilla keksitään moista brutalismia? Millä noiden tekojen suorittaja perustelee tapahtuneen itselleen? Kuinka kukaan vieraantuu ihmisestä lajina niin, ettei enää kykene empatiaan - siihen, jota kenties inhimillisimpänä piirteenä pidetään?

Natsien keskitysleirit. Abu Ghraib. Kaikki ne muut maailman yleisinhimilliset ja yksityiset kärsimysnäytelmät, joita historia tuntee ja joista tulevaisuuskaan ei jääne paitsi. Eiväthän kaikki raakalaisuudet voi olla perusteltavissa psyykkisillä häiriöillä tai kansantajuisesti sanottuna yksinkertaisella pimahtamisella. Missä pimeys asuu ja mikä sen houkuttelee ulos? Ja Kardaanikissan sanoin: joku on tonkin äiti, joku on senkin synnyttänyt.

Tämä kaikki on luotaantyöntävän triviaalia ja kulunutta kauhistelua, minä tiedän sen. Toisinaan vain tosiasiat kumauttavat niin lujaa, että on avattava suu ja ihmeteltävä ääneen.
Tämän jälkeen olisi myös hyvin banaalia alkaa kertoa vaikkapa hullunkurisista unistaan tai omista kaipaavista ajatuksistaan, joten lienee parasta lopettaa tähän.

Day 08 - A song that you know all the words to

Joskus, kiihkeinä opiskeluvuosina tuskailimme muiden samassa tilanteessa olevien kanssa sitä, miten hankala päähän on saada juurtumaan uutta informaatiota. Eräissä illanistujaisissa joku sitten lausui ääneen sen, mistä tuo pään kovalevyn kapasiteettipuutos oikein johtui: jos osaa sanat pässeihin ysärihitteihin, sellaisiin kuin vaikkapa tämä tai tämä, ei millään voi riittää tilaa millekään järkevälle. Hienoahan tässä on se, ettei näitä lyriikoita noin vain saa kumitettua aivolohkoistaan, vaan on tuomittu elämään loppuelämänsä vajaaälyisenä, hokien että a little bit on Monica in my life, a little bit on Erica by my side, a little bit of Rita's all I need, a little bit of Tina's all I see...

- Lou Bega: Mambo no 5, Spice Girls: Wannabe

Day 18 - A song that you wish you heard on the radio

Tämä on sikäli vähäsen irrelevantti, että nykyään kuuntelen radiota vain aamuisin ja silloinkin Radio Helsinkiä, josta voi kuulla vähän mitä sattuu. Olenkin siis kuullut kummankin tämänpäiväisen valintani sieltä, mutten panisi pahakseni vaikka kuulisin uudelleenkin.

Minä olen myös sillä tavalla myöhäisherännäinen (syytän klassisen musiikin läpitunkemaa nuoruuttani, joka esti normaaliin kehitykseen kuuluvan hyvästä populaarimusiikista kiinnostumisen), että olen löytänyt muun muassa kaikki ramonesit, kinksit, smithsit ja nämä tällaiset vasta aikuisiällä. The Curea kuuntelin jo yläasteella, mutta silloinkin vähän vahingossa, kun tämä sattui olemaan jotenkin muodissa ja siten myös MTV-rotaatiossa. Tämä toinen taas on sillä tavalla hyvin samaistuttava, että kukapa ei tuntisi toisinaan näin. I came in here for the special offer: guaranteed personality.
Ääh miten lattea perustelu. Nyt ei lähe.

- The Cure: Friday I'm in Love ja The Clash: Lost in a Supermarket

Day 05 - A song that reminds you of someone

Näitä kappaleita on kamalan monta, maailmassa ja minussa. Olen joskus kirjoittanut siitä, kuinka valtaosa musiikista kuuluu minun mielessäni jollekulle: sille, joka minut siihen on tutustuttanut, sille, josta laulu tuntuu kertovan tai jolle se on minulta osoitettu. Sille, jonka kanssa olen sitä kuunnellut.
Näistä molemmista tulee oikeastaan pelkkiä haikeanhyviä muistoja, puolivalossa vietettyjä aamupäiviä ja puhallettujen kynttilöiden tuoksuisia iltoja. Ihan tavallisia, aivan erityisiä.

- Anthony and the Johnsons: Bird Guhl, The Smiths: Half a Person

Armahda niitä, jotka eivät valmistu ajoissa

Pärssisen Lissu pyysi minut kanssaan kuuntelemaan Keskeneräiset-konserttisarjan ensimmäistä keikkaa, Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston settiä Ateneumissa. Lava oli teemanmukaisesti lavastettu, johtoja siellä-täällä, systeemit levällään ja ilmassa demontekemisen tuntu. Paula oli lavalla yksinkertaisessa arkileningissä, lähes meikittä ja tukka kivannäköisesti piikkisuorana ja mattaisena; Pekka soitti matkaharmonia (kaikki, jotka ovat käyneet peruskoulunsa pikkupaikkakunnalla kahdeksankymmentäluvun loppupuolelta alkaen, muistavat harmonista sen normikokoisen version ja poljennan äänen, joka tahditti kaikkea musiikkia). Konserttisarjan yleinen teema on levyttämätön musiikki, kyseisen konsertin vielä erityisesti mummot ja heidän elämänsä sodan molemmin puolin.

Minä pidän siitä, miten Paulalla on tyylitajua. Se tietää, milloin musiikki kannattaa kuorruttaa vibralla ja milloin taas laulaa suoralla äänellä kuin pikkulapsi. Se osaa käyttää puhetta juuri oikeissa kohdin mausteena ja karjua vain tarvittavan määrän. Minä, ylenpalttisuuteen mieltynyt ahnehtija, ihailen sellaista vähäeleisyyttä ja minimalismia. Sen lievä maneerisuus eleissäkään ei tee hallaa kokonaisuudelle, joka onnistuu olemaan kovin läsnä ja auki ja silti kuulas ja jotenkin autenttinen.

Pekka tekee sitä, mitä lahjakkaat muusikkopojat niin usein: kun sen pääasiallinen soitin on loppuunkokeiltu, se vaihtaa johonkin omituiseen, vähän noloon ja muinaiseen, kuten vaikkapa nyt harmoniin, ukuleleen tai johonkin orgaaniseen paimentolaistorveen. Sitä se sitten soittaa suvereenisti, kuinkas muutenkaan, ja höystää esiintymistään lakonisilla välispiikeillä ja polveilevilla, asiaankuulumattomilla kertomuksilla. Se on omalla tavallaan varsin viihdyttävää ja lisäksi miellyttävästi kaavasta poikkeamatonta.
Se toinen poika, Tommi jotain, soitti viulua kuin kirjasivistynyt pelimanni. Graafikkolaseissaan ja muissa hipsterivetimissään se näytti siltä, että koko kansanmusiikkiprojekti on sille vain ironinen kannanotto, josta voi ammentaa tuleviin levynsoittokeikkoihin.

Minä en sanottavammin pidä kotimaisesta kansanmusiikista. Joose Keskitalon ja Matti Johannes Koivun kaltaiset entisöintiprojektit ovat minusta vähän pitkästyttävää neppailua ja yhden biisin jälkeen väsähtäviä vitsejä - täysin ottamatta kantaa poikien musiikilliseen ammattitaitoon.
Kuitenkin konsertin ensimmäiset kolme kappaletta istuin hievahtamatta, kauttaaltani kananlihalle kihahtaneena silkasta vaikuttuneisuudesta. Ja kun joukkio pääsi kappaleeseen, jonka Paula on tehnyt isoäidilleen tämän juuri menehdyttyä ja liikuttui itsekin miltei toimintakyvyttömäksi - viimeksi otin valokuvia, ne ovat nyt hukassa. En enää saa uusia. - minä itkin. Sivistyneesti ja meikkiä tuhrimatta kuten konsertissa kuuluu, mutta sisäänpäin niin vuolaasti ja myrskyisästi, että kurkkua alkoi särkeä.


Tänään huvituin Suomalaisen Kirjakaupan alennusmyyntitiskillä teoksesta nimeltä Ohessa tilinumeroni, kirjailijana Pauli Kohelo. Se osui siihen samaan huumorihermoon kuin lauantaina lanseerattu drinksu Kir White Trash (ja sen jatkumo Kir Trailer Park), tekosiaan jälkikäteen häpeilevä siitosori katuma-asturi ja Meno-Anun poikaystäväksi paljastunut Poka-Ali; siihen samaan keskenkasvuiseen hihittelijään, joka puolivakavissaan miettii, nimeääkö Pentti Hirvonen poikansa Pekaksi ihan vain vahingonkierrätysmielessä ja pyytää sitten Pekkalan Kallea kummisedäksi.


Ja siinähän se päivä sitten olikin. Taas yksi. N.

The days come to you like sailors, you watch them as they drift away

Minulla on lukuisia parisuhdetta koskevia harhaluuloja, joita en saa järjellä kumottua, en, vaikka tiedän paremmin.

Minä esimerkiksi luulen, etteivät miehet voi koskaan rakastua ja rakastaa. Tietysti tiedän, että voivat, mutten siltikään oikein usko siihen. Miksen?

Minä luulen myös, että kaikki suhteessa olevat viettävät kaksoiselämää. Kun asiakas kertoo tiskillä miehensä käyneen viikonloppuna turhaan ovemme takana, ja sit se joutu vaan kävelemään takas kotiin, ajattelen ettei se suinkaan meidän ovemme takana ollut vaan jossain ihan muualla ja että turha salikäynti on vain juonikas peitetarina. Tai kun joku kertoo puolisonsa painavan pitkää päivää ja ehtivän kotiin vasta iltamyöhäisellä, olen että niinpä niin, painavanpa hyvinkin.
Luonnollisesti tunnen lukuisia aivan onnellisia ja mitä monogaamisimpia pariskuntia: minulla on todistusaineistoa oikeasta yksiavioisuudesta. En silti saa karistettua päinvastaisia ajatuksia mielestäni.

En tiedä miksi. En tiedä miten korjaan tämän.


Minulla on salattu kuorotyttömenneisyys, joka kerran oli erottamaton osa identiteettiäni ja joka nyt on kuriositeetti, josta vain vanhimmat ystäväni tietävät totuuden.
Minä opin juomaan viinaa kuorossa. Minä opin suutelemaan kuorossa. Minä pääsin ulkomaille kuoron kanssa, kehitin sävelkorvaani ja ääntäni, opin ymmärtämään joukkuehenkeä ja kollektiivista hurmosta.

Silloin, kireän ja maailmantuskaisen varhaisaikuisen mielessäni musiikista tuli arvokasta vain äärimmäisen puhtauden ja harmonian kautta. Ilmaisevuus ja tulkinta olivat sitten niitä kakun koristeita, joita oli syytä ripotella vain sen teknisesti täydellisen laululeivonnaisen päälle: tämän vuoksi musiikin tekeminen on näihin päiviin saakka ollut mielessäni lähes salatieteen kaltaista puolijumalien hommaa, jota tavallisten kuolevaisten oli turha yrittää - musiikin tuhoamisen ja ikuisen julkisen kasvojenmenetyksen uhalla. Vasta juurikin puolisentoista vuotta sitten löysin karaoken ja sitä kautta iloisen itsehäpäisyn: laulaminen saattoikin olla paitsi hauskaa ja viihdyttävää myöskin kiiteltyä ja kannustettavaa.

Nyt, kuoromme taustalla toimineen yhdistyksen merkkipäivien kunniaksi kuoromme on lahjottu, kiristetty ja uhkailtu jälleen kokoon. Sunnuntaina olin ensimmäisissä treeneissäni sitten yhdeksänkymmentäluvun lopun. Tänään olin ensimmäisellä yksityislaulutunnilla.
Näen tiukkailmeisen äänenkorkeuden kyttäyksen lähestyvän jälleen.
Olen tässäkin huono ja se ahdistaa.


Minun elämäni on silkkaa sontaa, kun en tiedä missä menet. Sain tänään palkankorotuksen, muttei sekään tunnu miltään.
Minua ahdistaa ihan kaikki enkä halua mitään. Muuta.