Kautta vihreän kynttiläni, enpä ymmärrä mitään

Muistan vielä ajan, jolloin olin kulturelli, kriittinen ja valistunut fil. yo. Kävimme ystävieni kanssa näkemässä kaupungin lähes jokaisen näkemisen arvoiseksi mainostetun teatteriesityksen, ei nyt ihan Kellariteatterissa sentään mutta isojen laitosteattereiden lisäksi vaihtoehtoisilla pikku näyttämöillä myöskin. Olivatko opiskelijaliput niin paljon edukkaampia? Miten meillä oli varaa? Ehkä juuri siksi ne pienet näyttämöt.

Tänään menin KOMiin ensi kertaa sitten sen yhden näytelmän, jossa Hannu-Pekka Björkman esitti kenkää saavaa miestä, joka alkaa luhistua ja sitten hakata Sari Mällisen esittämää vaimoaan, näytelmän, jonka nimeä olen jahdannut päästäni koko illan ajaen itseni hulluuden partaalle: mikä se oli?! Aikaa siitä ainakin on selvästi jo liikaa.

Tänä iltana ohjelmistossa oli Kone, joka kertoo siitä miten "KOM-teatteri juuttui hissiin matkalla ensi-iltaan" tai jotenkin näin. Minusta keskiössä olivat sukupolvien väliset suhteet, perinnöt ja taakat, erilaiset isänmurhat ja, no, miksei vähän maailmantalouskin sekä tietysti KOM-teatterin oma historia, 40-vuotisjuhlanäytelmästä kun on kyse. Fragmentaarisuus oli päivän sana, se ja episodisuus, ei niinkään perinteinen lineaarisen draaman tekeminen. Olen aiemminkin maininnut, miten pidän siitä että minut yllätetään, pannaan asioihin omituinen tulokulma ja jekutetaan. Tässä lista asioista, joista tänään yllätyin:

- Juho Milonoffista on varkain tullut koomikko vailla vertaa. Sen lisäksi, että se tekee vakavaa teatteria erittäin uskottavasti ja vivahteikkaasti, on siitä sukeutunut juurikin H-P:n kaltainen hämmentävä ajoituksen ja epätodennäköisen komiikan mestari. Minusta se on riemastuttava, jee-jee-ou-jee!, ja ilmiselvyyden puuttuminen tekee sen komiikasta entistäkin taidokkaampaa.

- Niko Saarela on - nykyään - paitsi ihan oikea näyttelijä eikä enää vain se virnistelevä soma ihan-isänsä-näköinen nuorukainen (Se muuten yritti kerran iskeä Kankurinkadun postissa Dahliaa, oikein perinteisellä aurinkolasikurkistuksella. Sen jälkeen sillä on ollut ihan erityinen rooli meidän yhteisessä teatterihistoriassa.), myöskin näemmä liikunnallisesti lahjakas. Ei nyt ehkä mikään HDC:läinen mutta kuitenkin.

- Laura Malmivaaralla on mukavan kuulas, vähän hauras mutta puhdas lauluääni, joka sopi täydellisesti lauluun nimeltä Puhu minulle rakkaudesta.

- Pekka Valkeejärvi alkaa olla siinä kategoriassa, jonne joutuvat keski-ikäiset, vähän sympaattiset miesnäyttelijät, jotka eivät ole liian komeita mutta ihan siedettävän näköisiä silti ja olleet kehissä kyllin pitkään: niille kirjoitetaan rooleja, joissa ne pääsevät pudottelemaan yksoikoisia, hitusen kyynisiä one-linereitä, sellaisia, jotka tyhjentävät pajatson joka kerran ja viimeistään väliajan jälkeen yleisö ulvoo jo kun se vain näyttää sille että avaa kohta suunsa. Moista kohdatessani joudun sellaisen penseän keskenkasvuisuuden valtaan, etten voi kuin ristiä kädet rinnalle ja mutristaa paheksuvasti: millaista tympeää populismia! Vaikka Pekan maneerejahan olen jo aiemminkin harmitellut, sillä minusta tulee helposti kunnon vahtaava maneerihaukka enkä sitten ehdi keskittyä olennaiseen enää ollenkaan.

- Että teatterin lavalla on mahdollisuus luoda illuusio autenttisuudesta ja ikään kuin reaaliaikaisesta dokumentaarisuudesta: puhutellaan näyttelijöitä niiden oikeilla nimillä, keskustellaan niiden vanhemmista niiden oikeilla nimillä ja menneistä produktioista jotka ovat osa kansan kollektiivista muistia, pannaan ne tuolit rinkiin ja puhutaan teatterin tekemisestä. Että se toimii, siltikin, vaikka on nousevaksi rakennettu katsomo ja siellä parisataa lipustaan maksanutta katsojaa, vaikka kaikki tietävät että on käsikirjoitus ja siinä repliikit, että näin tämä on suunniteltu toimivaksi. Silti spontaanius onnistuu välittymään, se tuntuu siltä kuin ne olis oikeesti noin, ja se kaikki vaikuttaa niin kovin ainutkertaiselta ja yksityiseltä ja siihen suostuu - ja se taitaa olla se teatterin taika, lumo ja voima, yhä vieläkin.

Tulin ajatelleeksi, miten monia sangen syviä ja sellaisena äärimmäisiä tunteita olen viime viikkojen aikana tuntenut. Raivoa, joka on liekehtivän oranssia ja niin sokaisevan puhdasta, että ohikiitävän hetken verran ymmärrän viharikollisia, väkivaltaisia ihmisiä ja taistelukoiria. Tyhjyyden kauhua, joka tuntuu samalle kuin lapsena kun vähän eksyi tavaratalossa ja meni pikkuisen hysteeriseksi ja oli aivan varma siitä, ettei tule koskaan löydetyksi, ei näe äitiä eikä lempinallea eikä saa enää ikinä pitää sitä sinistä paitaa. Sellaista hellyyttä, ehkä rakkautta, jonka alle jää mielellään, vaikkei ihan joka hetki saa edes henkeä sen otteessa.

Näin lähikaupassa vilaukselta sen, joka kyyditti minua viime kesänä avo-Jaguarillaan Porvooseen (ja onneksi takaisinkin). Mietin, pitääkö sitä moikata - ikään kuin sitä nyt moikkailisi kaikkia joita on joskus epähuomiossa vähän tullut pussailleeksi. Tavallaan teki mieli eikä sitten toisaalta ollenkaan. Kävelin ulos kaupasta taakseni vilkuilematta ja mietin, että ehkä juuri siitä oli kyse. Ei tunnetta: ei voimakasta. Ei minkäänlaista. Siksi ei se.

Siksi tämä, joka tuntuu aina sille että ei ne muut.

Rakkaus on juuri niin arvokasta kuin se hinta, jonka siitä maksamme

- William Faulkner (?)