Tuskin on viisasta kiipeillä katolle loikoilemaan

Jännittävää. Tätä ei lue ilmeisesti enää yksikään, jonka henkilökohtaisesti tunnen, mutta sitäkin useampi tuntematon. Kiehtova suuntaus.

Lauantaina vietettiin niitä tämän kesän toisia polttareita. Koetin epätoivoisesti keksiä hienoja lauseita naisten välisestä ystävyydestä, sillä Hoon ystäväpiiri on maailmassa ainoa, joka loistokkuudessaan vetää vertoja minun naisilleni (ja sanottuani tämän ääneen sain kuulla Hoon naisten olevan jatkossa myös minun. Kauniimmin tuskin voisi ketään sisäpiiriinsä toivottaa.). Kaikki koristeelliset sanat kuitenkin kiertyivät yksinkertaisesti siihen, että meillä oli hel-ve-tin hauskaa. Koko päivän, joka paikassa. Silloin, kun samoilimme Larun kallioille brunssille ja bongasimme pusikosta injektioneulan. Kun tutkimme jumppakeskuksen odotustilassa toistemme tatuointeja ja tanssimme improvisoidun afrotunnin morsiamen johdolla. Kun vertailimme nöyryyttävimpiä sukulaisvisiittejä ("Meidän suvussa on joka sukupolvessa ollut yksi vanhapiika. Nyt se taidat olla sinä.") ja uimme kilpaa pupua. Kun lauloimme taksissa riparilauluja, piirtelimme pimppejä toistemme kämmenselkiin ja painimme parkkipaikalla. Kun tanssimme livemusan tahtiin hikisinä kuin elukat ja hihittelimme hostellin kylppärissä yörauhan laskeuduttua tunteja sitten. Kun heräsimme aamulla dormista, krapulaisina ja pahanhajuisina ja silti tervetulleina käpertymään viereiseen punkkaan jonkun viereen.

Timanttisinta mielestäni kuitenkin oli se, että vetovastuu, aikataulutus ja päästressaaminen olivat tyyten jonkun toisen harteilla. Sain kerrankin olla reilusti pihalla, keskellä päivää päissäni, mukana silkassa hauskanpidossa, voiden luottaa sen kerrankin riittävän. Olen niin kärkäs ja kovaääninen, että sangen usein asioiden käytännön säätäminen ja koordinointi lankeavat kontolleni. Usein teen sen kernaasti, tehokkaasti ja tarpeellisuudestani mielissäni. Toisinaan on kuitenkin mahtavaa pysytellä rivikansalaisena, olla kerrankin ihan vain yksi niistä muista eikä aina se huomionkipeä valtakunnanhassuttelija. Tällä ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä sen tosiseikan kanssa, että Hoon naiset ovat niin fiksuja ja lystikkäitä ja vievät vähintään yhtä paljon tilaa kuin minä, ettei minulla edes olisi saumaa tottumaani rooliin siinä kokoonpanossa. Minkä vuoksi tuskin sen vakijäsenenä kestäisinkään.

Mielestäni pitäisi ottaa tavoitteeksi viettää vuosittain vastaava päivä oikeasti hyvien tyyppien seurassa; ettei aina tarvitsisi odottaa niihin polttareihin tai pyöreisiin vuosiin. Miksi mukaville asioille tuntuu olevan niin vaikea raivata aikaa?

Miksi kukaan ei ole onlinessä? Miksei kukaan soita minulle ja miksi se tuntuu melkein sille kuin en olisi olemassakaan? Miksi totuudesta on niin vaikea ottaa selvää toisinaan ja miksi edes sen vaatiminen tuntuu niin pikkumaiselle? Miksi ihmiset tekevät yksinkertaisista asioita niin monimutkaisia? Miksi asia, joka periaatteessa on hoidettavissa silkalla materialla ja mammonalla tuntuu minusta paljon merkityksekkäämmälle, syvemmälle ja jotenkin omaa arvoani vähentävälle? Miksi olen taas kerran asettanut itseni asemaan, jossa saattaa sattua - miksi puhe on niin vaivatonta, jos teot kerran ovat niin ylitsepääsemättömiä?

Päässäni on soinut hirveän kovaa koko päivän Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Elisa sekä se puhkikulunut riparilaulu, jossa tahdottaisiin jo kotiin ja isä minua väsyttää.