Sisäsuomalaisuus on mielentila

Olen nukkunut viikon pakettiauton lattialla. Se on saanut minut aprikoimaan yhtä jos toistakin asiaa.

Ensinnäkin leirintäalueet ovat uskomattomia epäpaikkoja, vesipuistojen kaltaisia keinotekoisuuden multihuipentumia. Niissä ei useinkaan ole mitään luonnonmukaista - paitsi se rantakoivikko, johon koko setti tavallisesti on pystytetty. Kaikki muu on silkkaa tarkoituksenmukaisuutta, funktionaalisuutta ja kitkatta toimivia huoltotiloja. Toisille ne toimivat kesämökkien korvikkeina: perheet ja vanhemmat pariskunnat ajavat huippuunsa tuunatut asuntoautonsa (vakiona fillariteline ja muovitettu terassi sekä Crocsit kaupan päälle!) tutulle alueelle omalle paikalleen viikoksi, tuntevat naapurikärryjen asukit, hyödyntävät täysipainoisesti sekä keittiötä että grillikatosta ja kuivattavat pyykkinsä näppärillä kasattavilla telineillä aurinkoisina päivinä. Noilla alueilla on omat soveliaisuussääntönsä ja olotilaetikettinsä: on ihan ok rundailla ympäriinsä vanuneessa Finlaysonin Garfield-printtisessä paitulissa tai Speedoissa ilman paitaa; ei kuitenkaan ole selvästikään toivottavaa aikuisen hassutella lasten leikkipuistovempaimissa tai askarrella nakkitaksia ihmisten katseiden alla. Skumpan juominen sivistyneesti grillauksen ohessa on sekin melkoista rajaviivalla taiteilua.

Minusta tuo maailma on äärettömän kiehtova. Se saattaa kummuta kiihkeästä ydinperheen ikävästäni tai sitten campiin ja kitschiin mieltyneestä vinosta huumorintajustani, mene tiedä. Aivan erityisen ihastunut olen niihin pikkuisiin vuokramökkeihin, joita jokainen itseään kunnioittava leirintäalue pitää valikoimissaan. Ne ovat jotenkin niin uskomattoman idyllisiä ja liikuttavia, nukkekodin omaisia miniatyyritaloja, ettei niissä yöpyminen voisi olla kuin täydellistä. Lisäksi minusta olisi infantiilin kutkuttavaa vuokrata joskus yksi sellainen jonkun ihanan kanssa, harjoittaa äänekästä ja mitään arvailujen varaan jättämätöntä seksiä koko yö ja tulla sitten aamulla venyttelemään terassille nautinnollisesti ja kylläisenä, häirittyjen naapureiden luodessa kateellisia silmäyksiä syrjäkarein haukotustensa lomassa.

Toisekseen huomasin viimeistään Mikkelin Jurassic Rockiin päästyämme olevani sangen kireämyssyinen nynny, joka noudattaa sääntöjä naurettavuuteen saakka tunnollisesti ja jonka kenties hurjin teko ikinä on ollut viettää yö parkkipaikalla, jossa se erikseen kyltein oli sakon uhalla kiellettyä, lämmitettyään sitä ennen stendarilla colapullon korkin auki, sekoitettuaan sinne viskiä ja smuglattuaan koko hoidon festarialueelle iso punainen SYYLLINEN!-kyltti päänsä päällä välkkyen. Tunsin olevani säälittävä täti, joka henkensä kaupalla yrittää huvitella kuin nuoriso, antaa urheasti piut paut kaikelle ja vittu jee. Miten tässä näin on käynyt?

Kolmanneksi tuntui huvittavalle, että näinkin pienen maan sisällä asenneilmasto varioi kuin Nova Groupin liiketoimet. Minä ja Frida olemme, no, kenties jollain mittapuulla huomiotaherättäviä muttemme suinkaan mitään mangateinejä tai roolipelaajia kuitenkaan. Silti joka ikisessä kaupungissa saimme osaksemme hitaita kummastelevia katseita, hyväntahtoista naureskelua ja nuorison supinaa. Kaikki olivat sangen avuliaita ja sillä tavalla hämmentyneen ystävällismielisiä, mutten voinut olla ajattelematta, kuinka vaikeaa olisi asua minkä tahansa marginaalin edustajana jossain Puumalassa tai Varkaudessa, vaikka miten olisi laajakaistayhteydet ja skypet ja Rotaryn vaihto-oppilasohjelmat.

Samaan aiheeseen liittyy sellainen henkinen sisäsuomalaisuus, jonka ei ole tarkoitus halveerata tai arvottaa ketään, vaan ainoastaan kuvata tiettyjen piirteiden korrelointia keskenään ja niiden silminnähtävää klusteroitumista eräille alueille. Se selittää muun muassa perussuomalaisten ja Popedan mykistävän suosion, se antaa luvan käyttää vatsan paljastavia toppeja ja liian lyhyitä farkkuja yhdessä Suomen leijona -printtien ja -riipusten kanssa. Se perustelee joensuulaisen baarin keskiviikkoiltaisen sisäänpääsymaksun ja Kuopion ruokaravintolatarjonnan; se kiteytyy keskellä ei-mitään sijaitsevan lauantaiöisen ABC-huoltamon parkkipaikalle ja Carlson-ketjuun. Se on hullunkurisia diftongeja kielessä, se on vaitonaista shoppailua Citymarketin vaateosastolla; se on kasvisvaihtoehdon puuttumista menusta ja yksinumeroisia paikallisliikenteen linja-autoja.
On terveellistä aika ajoin muistuttaa itseään siitä, että neljä viidennestä pikkuisesta kansastamme elää sisäsuomalaisuuden ehdoilla ja että Helsinki-keskeisyys on vääristynyt illuusio, sillä pääkaupunkiseutu se todellinen marginaali on.

Oli mielessäni vielä paljon muutakin irrallista. Kuten että miten on mahdollista nähdä niin monta niin omituisen lempeää unta menneisyyden miehistä yhden viikon aikana. Tai että miksi ihmisten on niin hankala hahmottaa leveäkaistateitä ja niiden käyttöä. Tai että miksi minulle tunne siitä, että olen tullut hyväksikäytetyksi nostaa niin alkukantaisen raivon ja tekee pienistäkin rikkomuksista täysin mahdottomia antaa anteeksi. Miksi kesäillat tuoksuvat niin lumoaville. Miksi Ylä-Suomen kesäyöt ovat niin paljon kylmempiä kuin kotona. Miksi parhaat asiat ovat niin paradoksaalisia.
Miksi kotiinpaluu tuntuu kerta kerralta paremmalle, mutta muuttuu kerta toisensa jälkeen yhä nopeammin ahdistavalle.