How long, how long will I slide?

Kulutin äsken aikaa lueskelemalla vuodentakaisia merkintöjä. Omasta blogistani. Ei ole itseriittoisuudella rajaa.
Tämä tematiikka toistuu säännöllisesti kaikessa, enkä siis voi välttyä kirjaamasta sitä tännekin: ennen oli kaikki paremmin. Minä olin vuoden nuorempi, huomattavasti hauskempi, kärjekkäämpi ja huomiokykyisempi. Toiveikkaampi. Riehakkaampi. Hillittömämpi.
Nyt olen mielikuvitukseton ja useimmiten vähän alakuloinen, älyllisesti täysin veltostunut ja silkkoihin luettelonomaisiin rutiinibloggauksiin juuttunut.

Ihmiset luovuttavat liian helposti tai sitten ne eivät osaa lopettaa ollenkaan. Mistä sitä tietää, mikä on kylliksi? Miten voi välttyä muuttumasta itse juuri sellaiseksi, joiden armoille on itse tähän saakka itsensä unohtanut: välinpitämättömäksi, hieman julmaksi, pelkurimaiseksi? Yritän löytää sanoja, joilla kertoa toiselle, ettei tahdo tämän unohtavan itseään; ettei halua tämän tinkivän omasta olostaan ja reunaehdoistaan vain ollakseen niin vähän kuin suinkin, voidakseen olla niin vähän ettei häiritsisi minua. Ettei se kutistuisi, pidättelisi hengitystään, yrittäisi kiihkeästi haluta vähemmän. Ollakseen jotenkin sopivampi, se luulee, vaikka samalla tietää ettei ole sitä milloinkaan.
Haluan voida sanoa sille siten kuin olisin toivonut minulle sanotun: ettei kukaan, kukaan koskaan, kukaan koskaan missään ole sen arvoinen.
Jos ihmisellä ei enää ole edes arvokkuuttaan, mitä sillä on? Ei ainakaan mitään menetettävää, voisi joku luulla.