Eikä viimeistä lomapäivää tarvitse käyttää teeveen katseluun, voi nauttia tulematta humalaan

Loppuloma on ollut legendaarinen tapahtumarikkaudessaan. Lainapyörää on hyödynnetty päivittäin ja ajettu tankkiin nojaavat polvet mustelmille ja kytkinsormet tunnottomiksi. Olen körötellyt HD:n perässä Porvooseen vuosisadan perjantairuuhkassa, sammuttanut moottorin juuri kriittisiin valoihin ja maistanut valkosipulietanoita. Olen käynyt Bembölen kuulemma legendaarisessa motoristikahvilassa, tankannut pyörän kahdesti ja käynyt onnittelemassa 8-vuotiasta kummityttöäni. Olen viettänyt runsaasti aikaa Rikkaan Ystävän ja tämän Puolison kanssa (olen hyvin pahoillani, mutten millään keksinyt mitään nokkelaa pseudoa) ja todennut, että on asioita jotka ovat mukavia ja mutkattomia, ja että on upeaa voida luottaa ihmisten hyvään makuun.

Olen myös urheillut Dahlian ja DeeJii Edamin järjestämissä seitsenotteluissa ja todennut olevani huomattavasti luulojani kehnompi pikajuoksija mutta edelleen sangen kelvollinen korkeushyppääjä. Olen istunut kantiksen tiskillä keskustellen Ratakuskin kanssa moottoripyörien alustoista, ymmärtämättä koko keskustelusta juuri mitään. Olen poistunut seurueesta kesken epästimuloivan nationalistisen ryöpytyksen ja koettanut tuloksetta näpäyttää asiattomasti tissejäni kommentoinutta moukkaa.

Tänään kävin totuttautumassa taas työntekoon. 2,5 tunnin rupeama oli niistää mehut totaalisesti eivätkä kesän aikana kaapissa kutistuneet farkut olleet mahtua asiallisesti päälleni. Ahdistavuudestaan huolimatta arjen alkaminen tuntuu huojentavalle. Kaipaan rutiineja ja normaaliutta ja rytmiä elämääni. Kunpa vain ensimmäisen työviikon voisi tehdä jotenkin pehmeän laskun tunnein, viisi-kuusi kahdeksan palkalla tai jotenkin niin.