Tiedättekö, mikä on sen suljettu huvipuisto syksyisessä tihkusateessa, Coldplay kajareissa, kuolleet koiranpennut jaloissa ja itkeviä masturboivia pellejä ympärillä -helvetin lähin kilpailija? Minäpä kerron, ettei päänne räjähdä pohdinnan voimasta. Se kuuluu seuraavasti: olet tappavassa paranoiakrapulassa, viiltävän aurinkoisessa terveyden perikuva -pakkassäässä Pasilan Lidlin edustalla, kun jotain märkää putoaa päähäsi, eikä mukanasi ole peiliä, jotta voisit tarkistaa, oliko se kenties linnunpaskaa.
Ei se onneksi ollut.
Eilinen vedettiin tehokkaasti. Aluksi jauhettiin herkkuserkkujen kanssa kaikkea sitä mitä uumoilinkin, sekä M&M'sejä. Lopussa myllytettiin yhtä ja loiskuteltiin punaviiniä minun päiväpeitolleni. Serkkujen hyydyttyä yhytin Nuun ja Laineen Mieron, joiden kanssa hurautettiin vuokra-ajurilla keskustaan, tarkalleenottaen Kiville. Siellä ilta jatkui dogailun ja mogailun merkeissä, muun muassa purujälkiä toisillemme tehden ja muutenkin huomiota (pahennusta) herättäen sekä punaista olutta ryystäen. Löysin tuttuja poikia ja hukkasin ajokortin. Sain kyydin kotiin ja Nuun uniseuraksi.
Tänään kuuntelin ystäväni ylenantamista vessassani (tulenpunaista!) ja söin krepsejä aamupalaksi. Nuu näki minut alasti ja peitti kätensä kasvoillaan. Minua pyörrytti ja puheenymmärtämiskykyni oli hetkellisesti hakusessa. Vihasin monia asioita, kuten Uniklubia ja Hesburgerin teeveemainosta. Minua sekä epäiltiin lesbisestä toiminnasta että yllytettiin siihen.
MP09 oli myöskin odotusten arvoinen. Paljon teemapukeutuvia Rinta-Joupin miehiä ja häpeilemättömiä asscheckejä, stereotyyppisiä messukissoja ja motoristivosuja sekä luonnollisesti kromia, kiiltävää maalipintaa ja kiihottavia isoja, kuumia... moottoreita. Sovitin maastohousuja takkirekkien välissä ja ostin kahdet. Sain myös kokonaisen noitapillinmakuisen metrilakun.
Perinteisen grönholmpizzan ja antihoroskoopin jälkeen (se vitsaili) palasin edellisen illan rikospaikalle noutamaan loput omaisuuteni mutkattoman mukavan baariminnan hoteista. Raitiotievaunussa virolainen mies tarjosi minulle istumapaikkansa ja miltei loukkaantui, kun sanoin jaksavani mainiosti seistä. Katsoin myöhemmin ratikan ikkunasta heijastuvaa peilikuvajaistani ja totesin miehen kenties luulleen minun olevan ns. siunatussa tilassa.
Nyt syön eilisiä jämiä (en niitä sipsejä, joiden päälle kaatui punaviiniä) ja odotan Gladiaattoreiden alkamista. Ja kenties helpotusta tähän darrapanetÄH.
lauantai 31. tammikuuta 2009
torstai 29. tammikuuta 2009
Tänä iltana: Ankkuli!
Katsellessani tänään Pushing Daisiesia (kyllä, samalla kun silitin. Mitä sitten?) minulle valkeni yhtäkkiä, miksen ole sen edessä niin polvillani kuin minun ihmistyyppini mukaisesti ilmeisesti tulisi olla.
Ystäväni, herra Hilton, vihaa suoraan kameraa puhuttelevia fiktiivisiä henkilöitä - dokumentit ja asiaohjelmat ovat luonnollisesti asia erikseen. Itse vihaan suunnattomasti kertojanääntä, joka yleensä latelee lukuisia näennäissyvällisiä ja tietysti avoimiksi jääviä kysymyksiä tai antaa tulkintaohjeita ja huomionsuuntaamisneuvoja. Sellaista teennäistä, holhoavaa ja selkeästi artikuloivaa isä- tai äitihahmoa (Despikset, Pushing Daisies) - tai jo sinänsä sietämättömän ärsyttävän roolihahmon johdantoa viikon sarja-annokseen ja yhteenvetoa siitä pois (Grey's Anatomy). Luottaisitte katsojiinne edes vähän. Antaisitte meille edes mahdollisuuden tajuta jotain itsekin. Ja sama suomeksi: turpa kiinni jumalauta.
Tänään jouduin jälleen hämmästelemään ihmisten käytöstapoja - tai pikemminkin tietysti niiden puutetta. Miten sellainen, joka joskus - eikä edes kovin kauan aikaa sitten - on aiheuttanut kovasti harmia, pahaa mieltä ja jopa fyysisiä vammoja jollekulle toiselle kehtaa muina miehinä ottaa tähän yhteyttä ja pyytää palvelusta? Miksi sellainen, jota vastaan tuskin missään vaiheessa on rikottu, käyttäytyy syvästi loukkaantuneen tavoin ja saa aikaan epämääräisen kurjan ja syyllisen olon vastapuolessa?
Minun on aivan pakko hieman tohkata viikonlopun huippunastoista tapahtumista, joita on luvassa ja jotka jos syystä tai muusta menevät peruuntumaan, saavat aikaan suunnattoman kiukun sekä asioiden pirstomistarpeen. Ehkä myös hieman nyyhkytystä.
Ensinnäkin huomenna, töiden jälkeen, luokseni saapuvat serkkutytöt sulostuttamaan iltaani. Luvassa on paitsi äidin tekemiä crépès myöskin sammioittain viiniä, vähintään yhtä monta tilitystä, sydämen purkua ja spekulaatiota sekä desibeleittäin raikuvaa naurua ja asteittain kovenevaa puheääntä. Lopulta saatamme päätyä vaikkapa karaokebaariin - seikka, jota pelkään ja samalla salaa isoan.
Sitten toiseksikin lauantaina, kunhan elämä jälleen voittaa kohottaen pääni tyynystä, pääsen MP09:iin Nuun ja Kuosman kanssa. Siellä saamme toivon mukaan nauttia paitsi karvaisten HD-miesten ja välkkyvien custompyörien katselusta myöskin henkeäsalpaavista temppuesityksistä ja runsaasta tiedollisesta ja siten A-kortin konkreettista saavuttamista lähentävästä annista.
Illalla toivon saavani nauttia niukempikarvaisen miehen katselusta ja käsittelystä.
Ja kolmanneksikin sunnuntaina aion ottaa vanhan kunnon puolinelsonin kiipeilyambivalenssistani ja suorittaa täysimittaisen seinällepaluun Rva Taalasmaan kannustamana. Aiomme myös suunnitella muutaman kuukauden päästä koittavaa epämuodikasta ja -ekologista lentokoneella suoritettavaa ja ulkomaille suuntautuvaa pitkää kaupunkiviikonloppuamme. Uumoilen lievää matkalämmönnousua olevan horisontissa.
Myöhemmin vien M. Laineen jälleen eläviin kuviin; toivoakseni tällä kertaa ihan oikeasti hyviin sellaisiin. Anteeksi jo etukäteen jos se onkin ihan paska.
Jos tämän viikonlopun jälkeen en ole kaikkeni antanut ja siinä ohessa virkistynyt, en enää tiedä minkälaisiin korjaustoimenpiteisiin tulisi ryhtyä.
Lopuksi haluaisin vielä sanoa, että ihan erityisen paljon vihaan tällä hetkellä uusia M&M-mainoksia. Miksi se eukko sanoo että emetems, onko liian vaikea sanoa eminems niin kuin oikein olisi?
En myöskään pidä vispilöiden tiskaamisesta tai pikkuisissa kulmakaupoissa ostoskärryn ottavista ja sen myötä kaikki ahtaat käytävät tukkivista ihmisistä.
(Näin äsken Tulosruudussa jonkun oikein miehekkään jääkiekkötaustavaikuttajan puvussaan, mutten ehtinyt nähdä nimeään. Meni vähän keskittyminen, pitää lopettaa.)
Ystäväni, herra Hilton, vihaa suoraan kameraa puhuttelevia fiktiivisiä henkilöitä - dokumentit ja asiaohjelmat ovat luonnollisesti asia erikseen. Itse vihaan suunnattomasti kertojanääntä, joka yleensä latelee lukuisia näennäissyvällisiä ja tietysti avoimiksi jääviä kysymyksiä tai antaa tulkintaohjeita ja huomionsuuntaamisneuvoja. Sellaista teennäistä, holhoavaa ja selkeästi artikuloivaa isä- tai äitihahmoa (Despikset, Pushing Daisies) - tai jo sinänsä sietämättömän ärsyttävän roolihahmon johdantoa viikon sarja-annokseen ja yhteenvetoa siitä pois (Grey's Anatomy). Luottaisitte katsojiinne edes vähän. Antaisitte meille edes mahdollisuuden tajuta jotain itsekin. Ja sama suomeksi: turpa kiinni jumalauta.
Tänään jouduin jälleen hämmästelemään ihmisten käytöstapoja - tai pikemminkin tietysti niiden puutetta. Miten sellainen, joka joskus - eikä edes kovin kauan aikaa sitten - on aiheuttanut kovasti harmia, pahaa mieltä ja jopa fyysisiä vammoja jollekulle toiselle kehtaa muina miehinä ottaa tähän yhteyttä ja pyytää palvelusta? Miksi sellainen, jota vastaan tuskin missään vaiheessa on rikottu, käyttäytyy syvästi loukkaantuneen tavoin ja saa aikaan epämääräisen kurjan ja syyllisen olon vastapuolessa?
Minun on aivan pakko hieman tohkata viikonlopun huippunastoista tapahtumista, joita on luvassa ja jotka jos syystä tai muusta menevät peruuntumaan, saavat aikaan suunnattoman kiukun sekä asioiden pirstomistarpeen. Ehkä myös hieman nyyhkytystä.
Ensinnäkin huomenna, töiden jälkeen, luokseni saapuvat serkkutytöt sulostuttamaan iltaani. Luvassa on paitsi äidin tekemiä crépès myöskin sammioittain viiniä, vähintään yhtä monta tilitystä, sydämen purkua ja spekulaatiota sekä desibeleittäin raikuvaa naurua ja asteittain kovenevaa puheääntä. Lopulta saatamme päätyä vaikkapa karaokebaariin - seikka, jota pelkään ja samalla salaa isoan.
Sitten toiseksikin lauantaina, kunhan elämä jälleen voittaa kohottaen pääni tyynystä, pääsen MP09:iin Nuun ja Kuosman kanssa. Siellä saamme toivon mukaan nauttia paitsi karvaisten HD-miesten ja välkkyvien custompyörien katselusta myöskin henkeäsalpaavista temppuesityksistä ja runsaasta tiedollisesta ja siten A-kortin konkreettista saavuttamista lähentävästä annista.
Illalla toivon saavani nauttia niukempikarvaisen miehen katselusta ja käsittelystä.
Ja kolmanneksikin sunnuntaina aion ottaa vanhan kunnon puolinelsonin kiipeilyambivalenssistani ja suorittaa täysimittaisen seinällepaluun Rva Taalasmaan kannustamana. Aiomme myös suunnitella muutaman kuukauden päästä koittavaa epämuodikasta ja -ekologista lentokoneella suoritettavaa ja ulkomaille suuntautuvaa pitkää kaupunkiviikonloppuamme. Uumoilen lievää matkalämmönnousua olevan horisontissa.
Myöhemmin vien M. Laineen jälleen eläviin kuviin; toivoakseni tällä kertaa ihan oikeasti hyviin sellaisiin. Anteeksi jo etukäteen jos se onkin ihan paska.
Jos tämän viikonlopun jälkeen en ole kaikkeni antanut ja siinä ohessa virkistynyt, en enää tiedä minkälaisiin korjaustoimenpiteisiin tulisi ryhtyä.
Lopuksi haluaisin vielä sanoa, että ihan erityisen paljon vihaan tällä hetkellä uusia M&M-mainoksia. Miksi se eukko sanoo että emetems, onko liian vaikea sanoa eminems niin kuin oikein olisi?
En myöskään pidä vispilöiden tiskaamisesta tai pikkuisissa kulmakaupoissa ostoskärryn ottavista ja sen myötä kaikki ahtaat käytävät tukkivista ihmisistä.
(Näin äsken Tulosruudussa jonkun oikein miehekkään jääkiekkötaustavaikuttajan puvussaan, mutten ehtinyt nähdä nimeään. Meni vähän keskittyminen, pitää lopettaa.)
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
If you can't build a robot, BE a robot!
Luin eilen bloggauksen, jota tänä aamuna ajattelin aktiivisesti toteuttaa. Muistin aikeeni noin kymmenen minuuttia, kunnes kohtasin varhaisaamuisella kotikadullani porttikongin edustaa hiekoittavan naapuritalon huoltomiehen, joka hymyili minulle koko laajalla sekä osin hampaattomalla suullaan. Tulin niin vilpittömän hyvälle tuulelle, että hymyilin koko matkan metrolle.
Päivän aikana kuitenkin tapahtui jotain, ja jossain vaiheessa huomasin jälleen uponneeni mielialaan, jota Nuu kuvaili tänään osuvasti suoksi. Tuntuu työkaverini Hillityn sanoin kuusivuotiaalle, jonka tekisi vain mieli heittäytyä maahan kiukkuamaan, hokea EItä ja polkea vimmaisena lattiaa. Ilman syytä; ilman mitään sellaista epäkohtaa, johon tarttumalla saisi salamansa sammumaan ja ässehtimisen laantumaan.
Murjottaminen on, kaikesta asenteikkaasta uhittelustani ja ajoittaisesta ryydistelynhimostani huolimatta minulle varsin epätyypillinen ja siksi kovin kuluttava olotila. Osaan kyllä mainiosti synkkäillä ja olla huumorintajuttoman uuvuksissa jopa muiden ihmisten seurassa, mutta tavallisesti siitä seuraa välitön morkkis ja syyllisyys sekä tarve pyytää anteeksi toistenkin tunnelman pilaamista. Tänään sain jälleen tuta, että ne, jotka ovat ystäviäni, ovat oikeasti sellaisia, koska itse haluavat niin. Ne eivät säikähdä ajoittaista sisälläni asuvan kehnon seuranaisen esiinmarssia, eivätkä poista numeroani puhelinmuistiostani yhden epäkurantin esiintymisen perusteella. Sen sijaan ne soittavat ja kysyvät, onko kaikki hyvin, kertovat itseään ilahduttaneita asioita parantaakseen myös minun mieltäni ja ovat valmiit suunnittelemaan tulevaisuuttaan, jossa olen myös minä ja jossa meille yhdessä tapahtuu mainioita asioita.
Päässäni on jo muutaman päivän soinut kappale, jonka olemassaoloa en enää edes muistanut. Kenties alitajuntani koettaa kertoa minulle jotain; toisaalta tämän lyriikoistahan minä juuri tiedän kaiken.
Mitä jos sittenkään ei, ei taaskaan, ei sittenkään on se, mitä en edes uskalla ajatella.
Sinun kanssasi elämäni
ois tässä ja nyt
Elämääni olen sinua
kauan etsinyt
Sinun kanssasi tahtoisin olla
niin kauan kuin aikaa on,
ilman sinua on vain maailma levoton
Ja kaikki ois kuin unta,
unta jonka näin
talvisena yönä
siihen uneen minä jäin
- Samuli Edelmann: Sinun kanssasi
Päivän aikana kuitenkin tapahtui jotain, ja jossain vaiheessa huomasin jälleen uponneeni mielialaan, jota Nuu kuvaili tänään osuvasti suoksi. Tuntuu työkaverini Hillityn sanoin kuusivuotiaalle, jonka tekisi vain mieli heittäytyä maahan kiukkuamaan, hokea EItä ja polkea vimmaisena lattiaa. Ilman syytä; ilman mitään sellaista epäkohtaa, johon tarttumalla saisi salamansa sammumaan ja ässehtimisen laantumaan.
Murjottaminen on, kaikesta asenteikkaasta uhittelustani ja ajoittaisesta ryydistelynhimostani huolimatta minulle varsin epätyypillinen ja siksi kovin kuluttava olotila. Osaan kyllä mainiosti synkkäillä ja olla huumorintajuttoman uuvuksissa jopa muiden ihmisten seurassa, mutta tavallisesti siitä seuraa välitön morkkis ja syyllisyys sekä tarve pyytää anteeksi toistenkin tunnelman pilaamista. Tänään sain jälleen tuta, että ne, jotka ovat ystäviäni, ovat oikeasti sellaisia, koska itse haluavat niin. Ne eivät säikähdä ajoittaista sisälläni asuvan kehnon seuranaisen esiinmarssia, eivätkä poista numeroani puhelinmuistiostani yhden epäkurantin esiintymisen perusteella. Sen sijaan ne soittavat ja kysyvät, onko kaikki hyvin, kertovat itseään ilahduttaneita asioita parantaakseen myös minun mieltäni ja ovat valmiit suunnittelemaan tulevaisuuttaan, jossa olen myös minä ja jossa meille yhdessä tapahtuu mainioita asioita.
Päässäni on jo muutaman päivän soinut kappale, jonka olemassaoloa en enää edes muistanut. Kenties alitajuntani koettaa kertoa minulle jotain; toisaalta tämän lyriikoistahan minä juuri tiedän kaiken.
Mitä jos sittenkään ei, ei taaskaan, ei sittenkään on se, mitä en edes uskalla ajatella.
Sinun kanssasi elämäni
ois tässä ja nyt
Elämääni olen sinua
kauan etsinyt
Sinun kanssasi tahtoisin olla
niin kauan kuin aikaa on,
ilman sinua on vain maailma levoton
Ja kaikki ois kuin unta,
unta jonka näin
talvisena yönä
siihen uneen minä jäin
- Samuli Edelmann: Sinun kanssasi
tiistai 27. tammikuuta 2009
Blog much?
Tänään on päivä, jolloin haluaisin olla vakava, kauniisti ja herkästi kirjoittava tyttö. Sellainen kulturelli ja havainnoiva, melankolinen ja seurassa ehkä hieman ujo. Sellainen, joka käsittelee kieltä työkseen, keksii sydämeenkäyvimmät vertaukset ja yllättävimmät mutta silti täysin pistämättömät rinnastukset; joka ei aina oikein nuku öisin ja saattaa haaveilla itsensä ohi oikeasta ratikkapysäkistä.
Toisinaan olisin kernaimmin kierolla mustalla huumorintajulla varustettu ja riehakkaasti juhliva tyttö, jonka jokainen kirjoitus tekee maailmasta hieman vinomman - ja täsmälleen saman verran hauskemman. Se sellainen, joka tuntee isosti mutta kirjoittaa piilottaen sen, on useimmiten hieman sapekas ja vähintäänkin kitkerästi hymyilevä. Se, joka tupakoi ketjussa ja harrastaa kursailematonta krapulaseksiä edellisiltaisten satunnaisten tuttavuuksiensa kanssa. Se älykäs alisuoriutuja, joka valitsee katsottavakseen camp-elokuvia ja rakastaa brittihuumoria.
Minä olen kuitenkin muuan tyttö, joka on mieltynyt yksinkertaisiin askareisiin ja monimutkaisiin ajatuksiin. Sellainen, jonka tapana on sukeltaa ihastuksiinsa päätä pahkaa, penkoa ne mehuttomiksi ja potea sitten eroahdistusta. Uuden suosikkiblogin löydettyään se ahmii kaikki kirjoitukset vanhemmasta uusimpaan, heti, yhdeltä istumalta, mahdollisimman paljon, tekstin tahtiin hengittäen.
Ja sitten se vähän masentuu, sillä sekin haluaisi tulla hotkituksi samalla tavoin, mutta siitä tuntuu, ettei niin käy.
Sitten se työntää poskeensa pari salmiakkijauhista ja jatkaa Täydellisen Blogin etsimistä, sen, jota pitää oikea ja kokonainen ihminen eikä sellaisen karikatyyri.
Toisinaan olisin kernaimmin kierolla mustalla huumorintajulla varustettu ja riehakkaasti juhliva tyttö, jonka jokainen kirjoitus tekee maailmasta hieman vinomman - ja täsmälleen saman verran hauskemman. Se sellainen, joka tuntee isosti mutta kirjoittaa piilottaen sen, on useimmiten hieman sapekas ja vähintäänkin kitkerästi hymyilevä. Se, joka tupakoi ketjussa ja harrastaa kursailematonta krapulaseksiä edellisiltaisten satunnaisten tuttavuuksiensa kanssa. Se älykäs alisuoriutuja, joka valitsee katsottavakseen camp-elokuvia ja rakastaa brittihuumoria.
Minä olen kuitenkin muuan tyttö, joka on mieltynyt yksinkertaisiin askareisiin ja monimutkaisiin ajatuksiin. Sellainen, jonka tapana on sukeltaa ihastuksiinsa päätä pahkaa, penkoa ne mehuttomiksi ja potea sitten eroahdistusta. Uuden suosikkiblogin löydettyään se ahmii kaikki kirjoitukset vanhemmasta uusimpaan, heti, yhdeltä istumalta, mahdollisimman paljon, tekstin tahtiin hengittäen.
Ja sitten se vähän masentuu, sillä sekin haluaisi tulla hotkituksi samalla tavoin, mutta siitä tuntuu, ettei niin käy.
Sitten se työntää poskeensa pari salmiakkijauhista ja jatkaa Täydellisen Blogin etsimistä, sen, jota pitää oikea ja kokonainen ihminen eikä sellaisen karikatyyri.
maanantai 26. tammikuuta 2009
Mutsi mä diggaan huijarii
Olen nykyään niin hyvin verkostoitunut, että minulla on (kohtalaisen läheisiä) ystäviä taide- ja kulttuuripiireissä. Niinpä kuuluin onnekkaisiin, jotka pääsivät tänään seuraamaan Kiellettyjä lauluja Kaupunginteatteriin kolmea päivää ennen ensi-iltaa.
Harvoinpa muistan istuneeni naurusta hytkyen teatterissa, jonka lavalla polkataan hypnoottisen riehakkaasti rehabilitoinnista. Puutteellinen lähihistoriantuntemuksenikaan ei asettunut teatterinautinnon ja minun väliin, sillä se osa minusta, jonka varaan hyvän laulajan (valheellinen) identiteettinikin rakentuu hykerteli silminnähtävästi Janne Marja-ahon imitoidessa minareetista kajahtavaa kutsuhuutoa, pianisti-kapellimestari Jussi Tuurnan vaihtaessa encorebiisissä lennossa flyygelistä kellopeliin ja laulajatrion (Marja-aho, Saisio itse sekä Jonna Järnefelt) kajauttaessa hienon kvinttistemman jalkaa samalla tomerasti polkien. (Okei, en vanno että se oli kvinttistemma. Se kuulosti sille. Ainakaan terssejä ne ei olleet. (Auttakaa nyt joku!))
Elina Lifländerin lavastus oli makea, kerrassaan. Valoistahan minä en sinänsä mitään ymmärrä, mutta juurikin ne M. Laineen mainostamat hienot keltaiset värinsyöjävalot (ei virallinen termi) tekivät vaikutuksen.
Ja sitten vielä että Janne Marja-aho, voi kuulkaa tytöt ja pojat. Siinäpä vasta mies, josta minulla on sanottavanani vain seuraavaa: hänen vuokseen voisin harkita hylkääväni korkokengät loppuelämäkseni.
(Menkää katsomaan se, torstaina kuulemma enska.)
Harvoinpa muistan istuneeni naurusta hytkyen teatterissa, jonka lavalla polkataan hypnoottisen riehakkaasti rehabilitoinnista. Puutteellinen lähihistoriantuntemuksenikaan ei asettunut teatterinautinnon ja minun väliin, sillä se osa minusta, jonka varaan hyvän laulajan (valheellinen) identiteettinikin rakentuu hykerteli silminnähtävästi Janne Marja-ahon imitoidessa minareetista kajahtavaa kutsuhuutoa, pianisti-kapellimestari Jussi Tuurnan vaihtaessa encorebiisissä lennossa flyygelistä kellopeliin ja laulajatrion (Marja-aho, Saisio itse sekä Jonna Järnefelt) kajauttaessa hienon kvinttistemman jalkaa samalla tomerasti polkien. (Okei, en vanno että se oli kvinttistemma. Se kuulosti sille. Ainakaan terssejä ne ei olleet. (Auttakaa nyt joku!))
Elina Lifländerin lavastus oli makea, kerrassaan. Valoistahan minä en sinänsä mitään ymmärrä, mutta juurikin ne M. Laineen mainostamat hienot keltaiset värinsyöjävalot (ei virallinen termi) tekivät vaikutuksen.
Ja sitten vielä että Janne Marja-aho, voi kuulkaa tytöt ja pojat. Siinäpä vasta mies, josta minulla on sanottavanani vain seuraavaa: hänen vuokseen voisin harkita hylkääväni korkokengät loppuelämäkseni.
(Menkää katsomaan se, torstaina kuulemma enska.)
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Tiedätkö hetken nimeltä hullun kaipuu?
Tiedätkö, mille tuntuu, kun jostakusta ei koskaan saa kyllikseen? Kuinka nääntyy kaivatessaan lisää läsnäoloa, katseita, ihoa; kuinka yhteinen aika ei milloinkaan riitä?
Tiedätkö, miten paljon maailmassa on asioita, joita tahdon kertoa juuri sinulle; tiedätkö, miten haluan tietää sinusta kaiken?
Mahdun syliisi täsmälleen, tiedät kuinka koskea säikäyttämättä. Katsot minua niin, että sanani sulavat.
Maailmani on parempi, kun sinä olet siinä.
Falling slowly, eyes that know me
And I can't go back
Moods that take me and erase me
And I'm painted black
You have suffered enough
and warred with yourself
It's time that you won
Take this sinking boat
and point it home
We've still got time
Raise your hopeful voice
You have a choice
You'll make it now
Falling slowly, sing your melody
I'll sing along
- Glen Hansard: Falling slowly
Tiedätkö, miten paljon maailmassa on asioita, joita tahdon kertoa juuri sinulle; tiedätkö, miten haluan tietää sinusta kaiken?
Mahdun syliisi täsmälleen, tiedät kuinka koskea säikäyttämättä. Katsot minua niin, että sanani sulavat.
Maailmani on parempi, kun sinä olet siinä.
Falling slowly, eyes that know me
And I can't go back
Moods that take me and erase me
And I'm painted black
You have suffered enough
and warred with yourself
It's time that you won
Take this sinking boat
and point it home
We've still got time
Raise your hopeful voice
You have a choice
You'll make it now
Falling slowly, sing your melody
I'll sing along
- Glen Hansard: Falling slowly
Marjatalla on muroja perseessä och jag har gupp i min aisa.
Viikonloppuni on ollut varsin ehtiväinen ja huonojen juttujen läpitunkema. Pieni katsaus siihen ohessa, kerta kaikkia kuitenkin kiinnostaa ihan hulluna.
Perjantaina kävelytimme Fridan kanssa Laulavaa Uikkukoiraa ja rankaisimme yhdessä tuhmaa Marjattaa. Keskustelimme myös kotimaisesta merkkiteoksesta nimeltä Ihanat naiset lannalla sekä kaikista maamme asikaisista. Ilta jatkui Taalasmaan seurassa vanhojen koulutovereiden nykyelämän Facebook-vakoilulla.
Lauantaina poistuimme vanhojen työtovereiden kera sivistyksen parista. Päivän kuluessa selvisi muun muassa seuraavaa: oman tehtaanomistajan hankkimiseen vaaditaan vain BC-kortti sekä hitsauskokemusta. Oikea vastaus kaikkeen on Heidi Klum. Kulttuurintuottaja, tuo ammateista seksikkäin, onkin vain samean eroottisuuden ympäröimä. Singstarissa pisteitä saa sitä enemmän, mitä kovempaa karjuu. Räppääminen mikrofoniin on vaikeampaa kuin mille näyttää. Jossakin Simonkylän liepeillä, Elvis Grillin naapurissa on pellolle sijoitettuna suuri valkoinen tissi, jonka näkeminen vie katsojansa takaisin kohtuun levittäen syvää rauhaa tämän sisimpään. Maakuntalaulujen laulaminen on kohottavaa ja yhteishenkeä luovaa - tai silmitöntä pelkoa ja ahdistusta aiheuttavaa.
Heräsin tähän aamuun vasen silmä sietämättömän kipeänä. Minun epäiltiin yöpyneen kyseinen näköelin avoinna, mutta mitään en luonnollisestikaan myöntänyt.
Perjantaina kävelytimme Fridan kanssa Laulavaa Uikkukoiraa ja rankaisimme yhdessä tuhmaa Marjattaa. Keskustelimme myös kotimaisesta merkkiteoksesta nimeltä Ihanat naiset lannalla sekä kaikista maamme asikaisista. Ilta jatkui Taalasmaan seurassa vanhojen koulutovereiden nykyelämän Facebook-vakoilulla.
Lauantaina poistuimme vanhojen työtovereiden kera sivistyksen parista. Päivän kuluessa selvisi muun muassa seuraavaa: oman tehtaanomistajan hankkimiseen vaaditaan vain BC-kortti sekä hitsauskokemusta. Oikea vastaus kaikkeen on Heidi Klum. Kulttuurintuottaja, tuo ammateista seksikkäin, onkin vain samean eroottisuuden ympäröimä. Singstarissa pisteitä saa sitä enemmän, mitä kovempaa karjuu. Räppääminen mikrofoniin on vaikeampaa kuin mille näyttää. Jossakin Simonkylän liepeillä, Elvis Grillin naapurissa on pellolle sijoitettuna suuri valkoinen tissi, jonka näkeminen vie katsojansa takaisin kohtuun levittäen syvää rauhaa tämän sisimpään. Maakuntalaulujen laulaminen on kohottavaa ja yhteishenkeä luovaa - tai silmitöntä pelkoa ja ahdistusta aiheuttavaa.
Heräsin tähän aamuun vasen silmä sietämättömän kipeänä. Minun epäiltiin yöpyneen kyseinen näköelin avoinna, mutta mitään en luonnollisestikaan myöntänyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
