You used to be wrong, I used to be right

Huolestuttaa, miten harvoin nykyään jaksan kiihtyä. Toisinaan syytän maailmaa: jos persujen joka toinen ääneenlausuttu kannanotto on silkkaa typeryyttä ja/tai tahallista/tahatonta provosointia, ei niihin jaksa enää tarttua kovin vakavissaan. Useimmiten syytän itseäni: olen käynyt viitsimättömäksi ja ajatuksiltani turpeaksi köllöttelijäksi, joka pelkästään mukavuudenhaluaan vaihtaa kernaammin kanavaa ja kaivautuu sohvannurkkaan vielä vähän tiiviimmin. Tätäkö on tulla aikuiseksi?

Eilen muutamakin Facebook-kaveri oli linkannut Helsingin Sanomien nettijuttuun vuodelta 2011, jossa Perussuomalaisten Mika Niikko jakaa näkemyksiään homoista ja työsuhteista. Hermostuin noin nanosekunniksi ja aloin muotoilla piikikkäitä vasta-argumentteja, eikö Mika olisi rehellisyyden nimissä yhtä validia tietoa, jos tykkää vaikka sadomasoseksistä tai käy huvikseen huorissa työmatkoilla tai ihastuu ylipäänsä aina punatukkaisiin? Kiukku ja sappi pihisivät kuitenkin ulos minusta kuin helium karanneesta ilmapallosta - tänään alkaessani tutkia asiaa tarkemmin sain aikaan uuden tuohtumuspiikin tutustuessani Ilta-Sanomien alkuperäiseen juttuun, jossa Niikko puuttuu myös homojen adoptio-oikeuskeskusteluun:

"Jani Toivolakin on kertonut, kuinka kova lapsen kaipuu hänellä on. On röyhkeä ja törkeä teko edistää lakia, joka ajaa aikuisten etua." 

Ajaa aikuisten etua, Mika? Koska heteropariskunnathan hankkivat lapsia yksinomaan altruistisista syistä, uusia veronmaksajia valtiolle kasvattaakseen, niinkö? Terävin kärki suuttumuksestani oli kuitenkin taittunut jo päivämääriin perehdyttyäni: tämähän on jo ihan vanhoja uutisia. Eikä sitten muutenkaan oikein jaksanut, tätä enempää.


On myös pitkästä aikaa sellainen elämän tola, että kiukuttavia asioita on hämmentävän vähän. Olen enimmäkseen hymyilevä ja myötäkarvainen. Suhtaudun tulevaisuuteen melko luottavaisesti enkä pelkää tarttua ojennettuun käteen.