Yksi löytyy baarista, on kiinnostunut, haluisin todellakin nähdä enemmän ja olis kiva tutustua paremmin ja siltikään aikaa ei ikinä löydy enkä minä jaksa maanitella enää koskaan ketään.
Yksi, keravalainen, haluaa ensimmäisessä viestissään tavata ja kolmannessa sanoo, ettei millään viitsi tulla Helsinkiin kun se vaan on jotenkin aina niin tuskaa.
Yksi on kiinnostunut ja aktiivinen ja oikein mukava, mutta sen seurassa minä en osaa olla, tuntuu että pitäisi jatkuvasti keikkua päkiöillään, valmiina poukkoilemaan ja pelaamaan ja olemaan vitsikäs ja kujeileva.
Ja minä, minä en tiedä mitä sanoa enkä edes mitä haluta, olen vieläkin enimmäkseen väsynyt ja surullinen ja ilmeetön ja silti tuntuu että olisi hyvä olla jotain muuta ajateltavaa ja että eikähän sitä ikinä tiedä milloin se osuu kohdalle ja että kotoota ei kyllä kukaan tule hakemaan. Samalla kuulen jonkun sanovan Dr. Philin äänellä, että se muu ajateltava voisi aivan hyvin olla jostain ihan muusta aihepiiristä ja että kun elämän koko muu paketti on kasassa, onnistuu sitten loppukin kuin itsestään ja että äitiskin vasta kuuskymppisenä.
Mutta minä en ole se (vaikka ehkä olenkin) enkä haluaisi olla sekään joka ei osaa tätä nimenomaista asiaa ollenkaan.
Se syö kasviksia puoli kiloa päivässä ja kuusi viipaletta ruisleipää. Se peseytyy huolellisesti päivittäin, käyttää hammaslankaa ja deodoranttia ja ripsiväriä. Sillä on erinomaiset perhesuhteet sekä laaja ja rakastava ystäväpiiri. Se menestyy töissä, saa vastuuta ja arvostustakin. Sillä on harrastuksia, omia kiinnostuksenkohteita: elämä. Sitä lähestytään baareissa, netissä, kadullakin; se osaa puhua ihmisille, nätistikin.
Silti se ei koskaan onnistu, ei edes silloin kun sen ajatukset eivät jahtaa toisiaan pakkomielteisesti, ei edes silloin kun se muistaa hymyillä eikä silloinkaan, kun se naistenlehtien psykologipalstan ohjeiden mukaisesti päättää valita onnen ja olla tietoisesti ajattelematta menneitä, tekee aarrekartan ja kosmisen tilauksen ja opettelee olemaan kiitollinen kastepisaroista ja vastapaahdetun kahvin tuoksusta.
Miksei?
5 kommenttia:
Tiedän tunteen. Vaikken käytäkään hammaslankaa ja syö puolta kiloa kasviksia. Sitä pitää ilmeisesti vain uskoa, että "kyllä se sieltä eteen tulee" ja uskotella itsellensä uskovansa, sitten kun ei enää oikeasti usko.
Jos vielä lähestytään ei ole mitään hätää. Antaa ajan kulua ja hämmästyt kuinka helppoa se oli.
Toista se on kun ei ole mitään noista, eikä viitsi enää lähestyä. Tai voi lähestyä, ottaa torjunnan koska sitä odottikin. Sitten menen vain pois.
yksanovaan
miksi nämä ei tulleet mun spostiin? hämärää.
miero: oon miettinyt, että voispa vaan lakata haluamasta. sittenhän olis takuulla timanttia tarjolla, ihan oman oven takana. miten sen sais aikaan?
ano: ikinä se ei ole ollut helppoa. lähestyminen ehkä vielä, mutta siinäpä se helppous sitten olikin. miten ihmiset tekevät sen?
Mä olen miettinyt tätä paljon, ja kyllä se valitettavasti tähän aina palaa: kyse on lähinnä tuurista, jota voi kuitenkin tietty itse auttaa. Mutta oikeasti kuitenkin enemmän tuurista. Pitää vaan jaksaa laittaa itseään tilanteisiin, joissa on mahdollista tavata joku ja jaksaa käydä niillä treffeillä, vaikka se on ihan helvetin kauheaa (ainakin mulle) - ja toivoa, että onni joskus lopulta potkaisee. Ja kyllä se niin on, että kyllä se lopulta potkaisee, suurimmalle osalle suht normaalin näköisiä ja suht normaalia elämää viettäviä, ainakin. Sulla on kuitenkin se etu, että sua lähestytään - se heti nostaa todennäköisyyksia :) Monella ei kuitenkaan ole tuotakaan. Eipä mua ainakaan kukaan ole koskaan baarista treffeille pyytänyt - kadusta nyt puhumattakaan :D
- Unenpöppöröinen sunnuntaipanu
tuurista, niin. vaan entä jos se ei käännykään koskaan?
Lähetä kommentti