Ennen olin innokas penkkikultturelli, kävin teattereissa ja näyttelyissä ja keikoilla ja tapahtumissa. Nyt en saa mitään aikaiseksi, mikään ei tunnu kiinnostavan sen vaivannäön edestä ja kun joku pyytää jonnekin, ajatuskin lähtemisestä ahdistaa kuin hartioista liian pieni takki.
Joskus pidin itseäni valveutuneena, maailman asioista edes etäisesti kärryillä olevana. Edelleen luen sanomalehden joka aamu ja nettilehtiä pitkin päivää, toisinaan katson uutisetkin, enkä silti tajua mistään mitään: mikä lentolakko, minä luulin että tuhkapilvi.
Kotona pyykit pesen ja tiskit, sen verran on pakko, mutta siivota en jaksa. Eteisestä olohuoneeseen kulkee polku paljasta lattiaa, sitä reunustavat vaateröykkiöt, likaiset ja puhtaat, sekä monisteniput ja mainoslehdet. Kynnysmatolla on lantsareista varisseita heiniä, keittiön lattialla kaurahiutaleita ja kajalkynän teroitusroskia.
Huomaan, että olen jo kahdella kauppareissulla unohtanut pakata maksettuja tuotteita kassiin, jättänyt ne lojumaan liukuhihnalle ja huomannut unohdukseni vasta tuntien päästä, kaupan jo sulkeuduttua.
Tuntuu typerälle itsetehostukselle toistella, ettei jaksa; ettei tunnista itseään tästä kaikesta, olosta joka on jatkuvasti onneton tai yhdentekevä sellaisella tavalla, ettei sitä saa ravistettua kohentamalla ryhtiä tai ajattelemalla saippuakuplia ja koiranpentuja. Että kun joku läheinen koskettaa lämpimästi, kysyy vointia myötätuntoisella äänellä tai tarjoaa apuaan, on pakko katsoa muualle ja purra poskea kun itku yrittää tulla sellaisella voimalla, että paine tuntuu keuhkoissa saakka.
Miten minä jouduin tänne? Paikkaan, jossa on hämärää ja ahdasta ja epätasaista; paikkaan, josta en osaakaan ulos?
7 kommenttia:
Halaus.
Kyllä toi eittämättä kuulostaa hivenen masennukselle. Saat nukuttua kumminkin?
rooibos: kiitos <3
miero: nukuttua saan, enkä paljon muuta viitsisi tehdäkään. ja ruokakin maistuu eikä pyri vastapalloon takas, eli ehkä tää tästä?
Kaaoksen kevät kaikilla. Eihän tuo mitään maksa jos käyt juttelemassa lääkärin kanssa asiasta. Yksin kärvistely ei ainakaan paranna asiaa.
Jaksele: toivon niin.
Olet kuulostanut kovin väsyneeltä jo vähän aikaa - kuulostaa masennukselta vähän enemmänkin kuin hivenen. Ethän jää yksin.
Voimia!
Hei, minä selvisin. Niin sinäkin! Minulla se otti aikansa, miltein vuoden, vei pohjamutiin ja työterveyteen, masennuslääkkeisiin ja oman itsen analyysiin, narsismin muoto kai sekin, mutta tarpeellinen. Mutta nyt, alan löytää onnen, en halua palata entiseen, enkä myöskään usko uusiin suhteisiin, mutta ainakin olen rakastanut ja ollut rakastettu - edes sitä eivät kaikki saa kokea. Näen edelleen unia hänestä, ja koen kaipuuta, mutten enää niin, että se satuttaisi, enemmänkin nostalgisesti koskettaa. Tiedän nyt paremmin. Niin sinäkin, ennemmin tai myöhemmin. Etkä enää ole sama minkki, vaan jotain uutta, isompaa ja parempaa.
pyl: olet oikeassa, pitäisi mennä. ehkä vielä menenkin. ja jakselen; kun haukkailee kyllin pieniä palasia, pystyy ne ehkä nielemäänkin. ja sillä tavalla hupenee isompikin käntty.
möme: kiitos huolenpidosta <3 yksin en onneksi jää koskaan, se auttaa vaikka niissä itse taisteluissa ei kukaan voikaan auttaa.
sivukuja: niin kauniisti sanottu etten edes osaa kiittää. kovin rohkaisevaa kuulla että pääsit toiselle puolelle - ehkä siellä tavataan? ja upeaa että voit paremmin!
Lähetä kommentti