Maybe I don't really wanna know how your garden grows

Missä menevät ihmisen oikeuksien ja toisaalta velvollisuuksien rajat? Asiakkaana, asiakaspalvelijana? Puolisona, ystävänä, työtoverina? Ihmisenä - Nuu lisäisi tähän vielä että henkilönä?

Muistan lukion filosofiantunneilla määritellyn, että jokaista oikeutta kohden on olemassa velvollisuus: jossakin, jollekin. Koska kansalaisella on oikeus peruspalveluihin, on valtiolla (ja käytännön viime kädessä siis kunnalla) velvollisuus niitä tarjota. Lapsella on oikeus huolenpitoon, vanhemmalla siihen velvollisuus. Ihmisoikeudet ovat kaikkien - kuten myös velvollisuus kunnioittaa niitä.

Nämä ovat helppoja. Entä kun perustarpeet on tyydytetty, voimmeko sanoa meillä olevan oikeuden laadukkaaseen televisioviihteeseen? Kellä sitä on velvollisuus tuottaa? Olisi varmasti mukavaa kalamiehen saada saalista - kukaan tuskin kuitenkaan kutsuu tätä hänen oikeudekseen.

Kun mennään abstraktimmin jäsentyviin asioihin, tunteisiin ja kahdenvälisiin sopimuksiin, huomaan joutuvani usein hieman ymmälleni. Onko ihmisellä oikeus huonoon tuuleen ja pahaan mieleen? Aivan varmasti. Onko niitä oikeus purkaa? Kyllä kai. Julkisesti, tuntemattomiin tai ainakin syyttömiin ihmisiin? Kenet voisi velvoittaa ottamaan tällaisen vastaan?

Puhuimme viikonloppuna ystäväni Vapaustaistelijan kanssa lyhyesti siitä, miten monissa yhteyksissä vedotaan ihmisten yleiseen pahaan oloon ja siihen, miten se sitten tulvahtelee yli milloin minkäkinlaisessa kontekstissa. Jos ketään ei voi suoranaisesti velvoittaa ymmärtämään ja hyväksymään motivoimattomalta tuntuvaa ylireagointia tai suoranaista vihaa, voi toki aina vedota yleiseen inhimillisyyteen: ihmisiähän tässä vaan ollaan, kaikilla on joskus pahoja päiviä. Mutta kuinka pitkälle tämä riittää - kuinka pitkälle sen voi vaatia riittävän? Milloin voi sanoa saaneensa kyllikseen? Mikä on se raja, jonka jälkeen ei enää tarvitse kääntää esiin toista poskea vaan stiletin terä? Miksi jollakulla olisi lupa purkaa omia ongelmiaan toisiin? Kuka määrittää, kuka voi kyllin huonosti tehdäkseen niin - kuka voi vertailla, kenen olo on huonoin?

Tätä pohdin, kun luen muiden ihmisten elämästä ja häpeän hieman itsekkyyttäni ja kiihkeää haluani määritellä omat, ylittämättömät rajani. Sairaanhoitajat, sosiaalityöntekijät, yläasteen opettajat. Mikä saa nämä ihmiset jaksamaan? Millä he pitävät huolen siitä, etteivät itse huku siihen kaikkeen vaikeaan, kipeään ja raskaaseen, joka heitä ympäröi varmasti enemmän kuin keskivertohahmoa? Minä saan vastaani suunnilleen kerran kuukaudessa hankalan asiakkaan, joka huutaa, mesoaa, nimittelee ja uhkailee - useimmiten täysin syyttä ja omaa huolimattomuuttaan. Kuntokeskuksessa. Jos olen tasapainoisella tuulella, säälin näitä pikkuruisia, surkeita ihmisiä, joille minun työpaikkani saattaa olla ainoa tilaisuus osoittaa valtaansa ja voimiaan. Useimmiten kuitenkin pahoitan mieleni epäoikeudenmukaisuudesta ja suutun käytöstavattomuudesta sekä silkasta tyhmyydestä. Kiihdyn täysin niiden öykkärien tasolle, vailla mahdolllisuutta pelata peliä niiden säännöin. Ehkä tämäkin on luonteenlaatukysymys, ehkä tämäkään ei ota kaikilla yhtä koville. Minusta vain tuntuu, että kestän moukkailua ja paskamaista käytöstä päivä päivältä kehnommin ja vähän pelkäänkin sitä päivää, jolloin huomaan sanovani että nyt riittää.

Kun taas puhutaan ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella lähellä - ystäviä, työtovereita, sellaisia, jotka eivät ole joitakuita yhdentekeviä tuntemattomia - on kaikki vielä hieman vaikeampaa. Omaishoitajat (viralliset tai sellaisiksi vain joutuneet), mielenterveyskuntoutujien puolisot, erityislasten vanhemmat. Missä kohden sanoa masentuneelle ystävälle, ettei enää osaa auttaa, ettei keinoja enää ole eikä voimiakaan, että hakisit oikeasti apua ennen kuin käy hassusti? Miten saada työtoveri ymmärtämään, että vaikka uskotuksi valitseminen vähän imarteleekin ja tälle toki toivoisi kaikkea mahdollista hyvää, ei välttämättä ole itsekään aina siinä tilanteessa, että kestäisi täyslaidallisen emotionaallista oksennusta niskaansa kesken työpäivän? Ylipäänsä: miten voi sanoa, että älä kerro mä en jaksa kuunnella enkä halua tietää leimautumatta sydämettömäksi ja itsekkääksi julmuriksi?

Minä olen se, joka pyytää vuodatuksiaan anteeksi ja kiittää siitä että on saanut avautua - jonkun mielestä varmasti typerän nöyristelevästi. Minä vain koetan omin, vajavaisin ja kömpelöin keinoineni varmistaa, etten kuormita liikaa sellaista, joka ei pysty ottamaan vastaan enempää. Vaikka kyllä sen minusta pystyy haistamaankin toisesta, kun vain yrittää.