Thank you India

Ensimmäinen aamu viikkoon, kun saan syötyä kokonaisen aamiaisen. Pateettista, dramaattista: minun elämääni. En enää välitä, sillä olen viimein huomannut että sanat ovat yhdentekeviä silloin kun sattuu niin ettei koskaan ennen.

Minä en koskaan jää yksin. Ihmiset ympärilläni jaksavat minua silloin kun itse enää en, ne ovat lähelläni kun tarvitsen niitä eivätkä koskaan mene kovin kauas. Ne pitävät kiinni ja kannattelevat ja saavat minut häpeämään sitä, että koskaan epäilin niitä ja niiden voimia.

Se, joka peruuttaa kaiken muun ohjelmansa ja tulee luokseni koko illaksi kun pyydän, halaa vaikken pysty vastaamaan ja saa ajatukseni muualle vaikka vain sekunniksi kerrallaan.

Se, joka pitää kiinni vielä minustakin pideltyään sitä ennen koko päivän pahantuulista muutaman kuukauden ikäistä ja kannustaa, päivä kerrallaan - pahimmillaan tunti kerrallaan ja se on kaikki kotiin päin.

Se, joka joutuu viestiliikenteen sensoriksi, jaksaa kaiken jälkeenkin etsiä näkökulmia ja tuo vielä koiransakin terapoimaan, joka käy välillä kaukana mutta on kuitenkin hädän tullen aina vain yhden soiton päässä.

Se, johon juuri olen tutustunut, mutta joka on valmis keskustelemaan ja puimaan, joka sanoo you are in my boat, pidä vaan kiinni niin mä soudan.

Se, joka hakee minut luokseen ja pitää kolme päivää ja yötä ja enemmänkin, joka tekee minulle herkullista ruokaa vaikken sitä syökään ja osaa halata aina silloin kun en enää pysty puhumaan.

Kaikki ne, jotka laittavat kannustavia ja rakastavia viestejä, ovat huolissaan minusta silloin kun itse huolehdin ihan muusta eivätkä arastele asettua alttiiksi kaikelle sille kipeälle, jota sisältäni syydän.

Ne ovat minun ihmisiäni, ne osoittavat kerran toisensa jälkeen olevansa valmiit mihin tahansa. Enemmän kuin mitään toivon voivani tehdä saman niille.

Sillä kaikki paranee, vähitellen, pohjalta alkaen.