Fuck art, let's derby!

Minä en ole koskaan harrastanut joukkueurheilua. Kun meidän koulun pojat kävivät lentopallo- ja jääkiekkotreeneissä, tytöt olivat telinevoikkakerhossa tai ehkä Seijan jumpassa. Minäkin muistan olleeni joskus kahdeksankymmenluvun loppupuolella Turussa Suurkisoissa esiintymässä musertavan nolossa vaaleanpunaisessa jumppapuvussa, jossa kaiken kukkuraksi oli pieni rypytetty helma. Esiintymisasuun kuului myös valtava anilliininpunainen viuhka. Tukan piti luonnollisesti olla ballerinanutturalla ja sepäs vasta olikin häpeän paikka, koska minun äitini oli varmasti maailman ainoa, joka ei osannut sellaista tehdä. Mieleeni on syöpynyt irvokkaan etsauksen lailla kuva alle kymmenvuotiaista pötköistä vaaleanpunaisissaan, huojumassa viuhkoineen epätahtiin Kupittaan urheilukentän loputtomalla nurmella.

Kun sitten vähän vanhettiin, pojat kävivät edelleen lätkäharkoissa ja niiden välillä salaa jäähallin takana röökillä ja tytöt toistensa luona meikkaamassa ja maistelemassa Green Limeä ja Omppupomppua nuorisotalon parkkiksella. Minä kävin tallilla ja kuorossa. Enkä paljon jengiytynyt.

Aikuisena aloin harrastella yhtä ja toista fyysistä. Savatesta pidin, kovastikin, samoin seinäkiipeilystä. Molemmat vain vaativat tavallaan parin, ja jossain vaiheessa minä kyllästyin järjestämään, sopimaan ja soittelemaan. Lenkkeily on edelleen äärimmäisen puhdistavaa, muttei tietenkään järin sosiaalista. Kuntosalitreenaus taas ei sinänsä kehitä mitään sellaista taitoa, jonka olisi mahdollista viedä ihmistä eteenpäin. Lihaksia, kyllä, mutta hyvin itseisarvoisesti, yksinkertaistaen sanottuna mihinkään muuhun edes pyrkimättä.

Elämässäni oli tyhjiö, jonka olemassaolosta en edes tiennyt.

Sitten löysin roller derbyn.

Kovaäänisiä ja tilaavieviä, itsevarmoja naisia verkkosukkahousuissa ja mikrosortseissa. Treenijuomana olutta suoraan pullon suusta ja joka tilaisuuden tullen koittavia röökitaukoja. Runsasta ja värikästä kiroilua, mustelmia ja sellaista miltei symbioosimaista läheisyyttä, jollaista en ennen tätä ymmärtänyt kaivatakaan. Susilauma, joka haistattaa vitut koko maailmalle ja tekee sen räkättäen riettaasti ja kuuluvaan ääneen.

Jeesusteippiä, kolhiintuneita syndejä ja alatyylinen ratasanasto. Törkyisiä betonilattioita, kaikuvia halleja ja vieraan hien lemua.

Joukkio, johon on ollut uskomattoman helppo solahtaa sen kiinteydestä huolimatta.

Uusissa seurueissa minua kiehtoo mahdollisuus keksiä itsensä uudestaan: kertoa ihmisille vain se, minkä itse kokee merkittäväksi ja rakentaa näin itse edellytykset saamalleen suhtautumiselle. Eilen aloin laatia mielessäni esittelytekstiä keskustelufoorumin threadiin, jossa kukin saa vapaaehtoisesti paljastaa - tai olla paljastamatta - asioita itsestään. Tänään, lopputulosta lukiessani huomasin pitäneeni tärkeänä mainita edellisten syntymäpäivieni teemasta ja vuosi sitten löytämästäni käsityöläisidentiteetistäni, hauikseni koosta sekä silittämisperversiostani.

Taidankin sumuttaa vain itseäni yrittämällä väittää, että loisin tietoisesti itsestäni hahmoa tai jonkinmoista derbyavataria. En minä ole sellaiseen alkuunkaan kyllin pitkäpinnainen saati suunnitelmallinen.

Ja derby, se on hieno laji. Juuri nyt kenties maailman hienoin.