I've learned the world's bigger than me, you're my daily dose of reality

Viime päivinä olen tärvännyt energiani paitsi oman blogini kommentointiin ja töissä tapahtuneiden omituisuuksien päivittelyyn myöskin Luppiksen kanssa hengailuun. On uskomattoman palkitsevaa nähdä jonkun tekevän oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti asioita, joita itse on koettanut vuosia saada ne edelliset tekemään, tuloksetta. On hirveän helppoa, mutkatonta ja älyttömän kivaa. On joku, jota on mukavasti juuri sylintäydellinen, jolla on kunnioitusta herättävän suuret ja työn karheuttamat mutta käsittämättömän hellät kourat, karski ulkomuoto ja maailman lempein hymy. Joka saa minut nauramaan ja jota minun hassuiksi tarkoittamani jutut huvittavat. Jonka kanssa ei tarvitse olla yhtään varuillaan tai kiireessä vaan pelkästään turvassa ja lunki.


Puhuimme Luppiksen kanssa eräänä iltana siitä, miten kiusalliselta periaatteessa imartelevakin huomio voi tuntua sen tullessa väärältä taholta; miten heteromiehet usein kokevat sangen uhkaavaksi homojen mielenkiinnon, etenkin sen fyysiset ilmenemismuodot. Sattumalta juuri samana päivänä lehdessä oli ollut artikkeli Japanin metrojen kourintailmiöstä: miten täpötäysissä ruuhkametroissa monien miesten uusin villitys on lähennellä naisia, jotka eivät luonnollisesti pääse pakenemaan tilanteesta mitenkään. Nämä metroseksualistit (haHA!) ovat muun muassa polkaisseet käyntiin nettisivuja, joilla vaihtavat vinkkejään hedelmällisimmistä linjoista, lähestymistavoista ynnä muista asiaan liittyvistä vitaaleista seikoista.

Tietyllä tavalla viime sunnuntain Hesarissa aborttimielipiteitään esitellyt filosofian tohtori (muut meriitit tähän) Markku Ruotsilan kirjoitus linkittyy minun mielessäni tähän samaan ilmiöön. Kautta aikain naisten ruumis on ollut julkista omaisuutta, toisten arvioinnin kohde ja ylipäänsä julkisempaa riistaa kuin sen toisen sukupuolen (jos nyt karkeasti jätetään huomioimatta kaikki marginaalisemmat niin biologiset kuin sosiaalisetkin sukupuolet, joiden arki on taatusti vielä monin tavoin haasteellisempaa kuin osaan edes kuvitella). Jos abortin pitäisi viime kädessä olla jonkun muun kuin asianosaisen naisen päätettävissä, eikö samalla logiikalla olisi vain reilua vaatia esimerkiksi väestönräjähdysalueilla vasektomiaa lakisääteiseksi, pakolliseksi toimenpiteeksi tietyssä elämänvaiheessa?
Tyhmyyteen ei tietenkään tarvitse vastata tyhmyydellä - eikä Raamattua lähteenään ja / tai todistusaineistonaan käyttävien mielestäni tulisi nauttia kovinkaan laajaa tai merkittävää luottamusta lainsäädännölliseltä taholta (vrt. kyseinen Sunnuntaidebatti-artikkeli, HS 13.9.09, D 6). Eikö siis olisikin aika liikkua sekä keskustelussa että käytännön toimissa eteenpäin, kohti sellaista maailmaa, jossa kukin saisi pitää vartalonsa ensisijaisesti itsellään ilman erillistä mainintaa tai varausta asian tiimoilta. (John Lennon -sitaatti tähän)


Nuun esimerkin mukaisesti listaan itsekin viime aikoina ilahduttaneita juttuja vielä lopuksi hieman:
juuri sopivasti karhea parransänki;
vastavärjätty, leiskuvan punainen ja auringossa häikäisevästi kiiltävä tukka;
Pirkka-espresso;
jugurttipähkinät;
Soul Kitchenin Maple Chicken ja Soul Breeze -aperitiivi;
suuret ja painavat, hieman ujostuttavat keskustelut juuri ennen nukahtamista ja heti herättyään;
suutarissa bongattu muinainen kirkkaanpunainen kassakone, joka on edelleen käytössä ja ryskyy ja kilahtelee ja näyttää suunnattoman coolille;
suonikkaat kyynärvarret;
ne TRL-päivien vastakohdat, jolloin peilistä katsoo sangen sievä ja kaikin puolin vetävännäköinen kisu;
kaikki ne ohikiitävän lyhyet hetket, jointa tuntee olevansa juuri oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan.