Hullut tulevat kaiken kokoisina, värisinä ja muotoisina

Tänään oli yksi, joka kaiken tapahtuneen jälkeen kohtelee minua kuin mikään ei olisi muuttunut: kuin se ei olisikaan tullut solvanneeksi minua ylemmilleni, valehdellut, nälvinyt ja kannellut, käyttäytynyt infantiilisti, halveksuttavasti ja kaiken omaa pientä, surkeaa elämäänsä kohtaan tuntemansa kaunan ylleni valuttaen. Nyt se moikkaa iloisena, hymyilee, kyselee kuulumisia ja tarinoi omistaan. Enkä taaskaan voi laskeutua sen tasolle, pelata sen peliä sen säännöillä, räppäistä sitä sen omilla aseilla, katkaista vaikka yhtä sen mauttomista rakennekynsistä ja sujauttaa shampoopulloon väärää shokkiväriä. Voin vain yrittää olla katsomatta sitä silmiin, ettei se näkisi kaikkea sitä mitä en sano - ei niin, että se sitä osaisi tulkitakaan, mutta kuitenkin; pitää keskustelun neutraalina ja kävellä pois selkääni sille kääntämättä.

Oli toinen, joka vailla perusteita ja omasta marttyriudestaan tekemäänsä shaaliin kääriytyen tekeytyy suurisilmäiseksi uhriksi, kaltoinkohdelluksi ja väärintulkituksi poloiseksi, synnyttäen minussa hyvin kahtalaisia tuntemuksia. Toisaalta raivostuin, tahtoen hieroa kaiken sen älyttömyyden, kohtuuttomuuden ja typeryyden pitkin sen fiinin auton konepeltiä ja vähän sen omahyväistä naamaakin. Toisaalta putosin juuri siihen syyllisyyskuoppaan, jonka se minulle kaivoi, vaivautumatta edes naamioimaan sitä havunneulasilla ja jollain vitun rahkasammalella. Sinne menin, humpsis vain! Ja pääsin onneksi ponnistelemaan poiskin, valtaosin ihan omin avuin. Pitää elää että oppii ja välillä vaan sattuu vaikka kaikkensa yrittäisikin.

Ja sitten oli vielä se yksi, joka tekee kaikesta tuosta aika paljon helpompaa ja sillä tavoin oikeisiin mittasuhteisiin asettuvaa ja josta saatan tykätä enemmän kuin tohtisin myöntääkään.


Viikonloppuna vietin runsaasti aikaa vaakatasossa, siinä määrin, että ristiselkäni lihakset ovat suutahtaneet ja tehneet minusta taas väliaikaisesti vaappuvan elarin.
Levyttelyn lisäksi olen perjantaina nauttinut päivälliseksi jumalaista kanaa kodikkaan meluisassa ympäristössä, pöydän toisella puolen merkkipäiväänsä viettänyt äitini, joka luonteenomaisella säntäilyllään ja salakavalasti hidastuvalla kuulollaan herättää minussa samanaikaisesti suunnatonta, mihinkään mahtumatonta hellyyttä ja itsekeskeisen kärsimätöntä turhautumista. Se on minun ainoa äitini ja se vanhenee.

Lauantaina juhlimme viimein edellisten polttareiden sankaria vastalaillistettuine aviomiehineen: nautimme muun muassa ensiluokkaisesta tarjoilusta elegantissa ympäristössä, mykistävän omistautuneesta afrotanssiesityksestä sekä kaikin puolin ensiluokkaisesta jengistä ja terhakasti poreilevasta juhlajuomasta - siinä määrin, että sunnuntaina pystyasentoon nouseminen aiheutti hälyttävää veren vähyyttä aivo-osastolla ja aaltomaisesti etenevää kuvotuksen tunnetta, jota hoitamaan sain kotiinkuljetuksena kylmää maitoa ja limua sekä sipsejä (ja jännittävää ykkösviilidippiä), juustokakkua ja kanttarellirisottoa. Eilisen perusteella voin myös suositella Corpse Bride -animaatiota lämpimästi ja pahoitella syvästi itselleni tätä vielä vastikään sivistyksessäni ollutta helvetinkolua.

Mitähän tämä viikko vielä tuokaan tullessaan?