Aattelin laittaa auringonlaskun sulle jos et ehdi

Iltaisin ulkona tuoksuu jo syksy paitsi tänään, kun on lämmintä kuin elokuussa ja kuu on ihan pyöreä ja älyttömän iso. Katuvalot taittuvat naarmuisesta visiiristä ja kun makaa kalliolla kyllin pitkään hiljaa selällään, voi nähdä miten lepakot syöksyvät uhkarohkean läheltä. Syrjäisen metsäjärven rannalla tähtitaivas laskostuu auki vähitellen, tuntuu melkein että käden ojentamalla siihen ylettyy. Sanat ovat suuria tai yhdentekeviä, lempipaikkoja Helsingissä ja musiikkivideoiden maailmantuskaa, ne kieppuvat ympärillä viettelevinä, saaden sydämen lyömään hieman nopeammin ja samalla raskaammin. Kotimatkalla tien ylitse vilahtaa kettu, toivon sille pulskia päästäisiä ja välttymistä aamuöisiltä kaahareilta.

Haaveileminen on niin helppoa. Itsensä hukuttaa vaivattomasti oman nälkäisen mielensä luomiin kangastuksiin, erityisyyteen josta ei tiedä onko sitä sittenkään vai onko sekin silkkaa unelmointia. Toiveikkuuteen, omaan kuvaansa joka heijastuu toisen ihmisen silmistä, asioihin, jotka sähähtävät näkökentän laitamilla ja joista ei koskaan oikeastaan saa otetta mutta joiden toivoo olevan siellä silti.

Avuttomuus on kaikkein vaikeinta kestää. Se, ettei voi tarttua toisen ihmisen pahaa oloa kulmasta, ravistaa tomerasti ja ripsiä vielä harjalla hankalimpia kurjuuden murusia maahan. Ei saa käsiä ympärille, ei poskea olkapäälle, on vain sanoja ja mihin ne muka riittäisivät. Ymmärtää, että siinä kaikki: enempään ei pysty, enempää ei odoteta. Pitää sanoa kaiken järjestyvän, sanoa niin että siihen voi luottaa, vaikkei siihen usko itsekään - toivoo kyllä, enemmän kuin mitään, muttei oikein usko sittenkään.
Kaikki järjestyy - joko hyvin tai vielä paremmin.


Turn the light out say good night
no thinking for a little while
Let's not try to figure out everything at once
It's hard to keep track of you falling through the sky
We're hal- awake in a fake empire
We're half-awake in a fake empire
- The National: Fake Empire 

Tonight we are young so let's set the world on fire

Aamuisin pitää muistuttaa itselleen, ettei kesä vielä loppunut. Ikkunan takana on harmaata ja hiostavaa eikä peiton alta tahdo päästä enää kolmantena työaamuna pois lainkaan. Silti päivät käynnistyvät kuten niiden tapana on eikä mikään taida vielä olla ohi: mahdolllisuudet, tilaisuudet, onni. Elämä.

En tiedä, oliko kulunut kesä upein naismuistiin siksi, että edellisenä olin niin onneton ja eksyksissä vai siksi, että se oikeasti on ollut upea.
Tänä kesänä olen
nähnyt kesäteatteria, matkustanut kotimaassa ja paikoissa joissa en ole koskaan ennen käynyt, kävellyt avojaloin Vaasankatua kotiin, kutsunut luokseni tuntemattomia, tullut poliisin puhuttelemaksi, käynyt loputtomia ja aamuksi kääntyneitä keskusteluita, tanssinut suihkulähteessä, juonut ruotsalaisen junan ravintolavaunussa punaviiniä omasta tonkasta, nähnyt kaksoissateenkaaren, ollut mustasukkainen, itkenyt lohduttomasti, pussaillut vähän, laulanut karaokessa ja häissä Chydeniuksen Sinua, sinua rakastan, polskinut meressä keskellä yötä ja päivälläkin, polttanut nahkani ja päivettänyt sen, nukkunut vähemmän kuin koskaan, luistellut roller discossa ympärille kietoutuvassa yössä sydän täynnä tähtiä, kuullut unissapuhumista, nähnyt amerikkalaista jalkapalloa livenä, loiskutellut vesilätäköissä ja Uimastadionilla, saanut paarmanpiston napaani ja jalkateräni jauhelihaksi korkokengistä.
Eniten olen viettänyt aikaa rakkaiden ja tärkeiden kanssa, keskellä, hymyillyt silmäni viiruiksi ja poskeni hymykuopille ja nauranut sydämeni kyllyydestä, elänyt kuin huomista ei koskaan tulisikaan.

Tämä syksy on tuova muutoksia, olen päättänyt niin. Muistan yhä keväällä laatimani tavoitteet, aion kaivaa esiin sen paperin ja tehdä siitä totta. Olen vasta löytänyt itseni uudelleen yksityisesti, nyt aion tehdä sen ammatillisesti. Minä pystyn tähän, minä pääsen tästä. Eikä mikään ole vielä ohi.

Sydän vasta puolillaan

Tahtoisin kirjoittaa kauneudesta. Siitä, miten minun maailmani piirtyy näkyviin sanojen kautta, miten maalaan sen eläväksi kielelläni, yrittäen tehdä oikeutta sekä sille mitä näen että sille joka näkee. Tahtoisin kirjoittaa siitä, miten kauniita kuvia katsoessani tulen usein hieman haikeaksi tai melankoliseksi, miten ajattelen että ehkä kauneuden kokeminen on sukua surulle tai että tunne on niin suurenmoinen, etten löydä sille nimeä enkä osaa näyttää, missä kohden se osuu - ja miten silloin toisinaan ymmärrän, mikä on kuvan ilmaisuvoima sanaan verrattuna, miksi ehkä onkin niin ettei kaikkea voi avata vaikka yrittää ja että jotkut asiat ovat sanattomia juuri siksi.

Olen moottoripyörän selässä niin onnellinen, etten tiedä miksen tee sitä enempää. Tien varsilla tuoksuvat mutaiset suonsilmäkkeet, vastaniitetty heinä ja laskeutuvan illan kaste, ajaminen on vaivatonta ja ehkä ainoa selkeä asia elämässä. Puolituttu, miltei henkeäsalpaavan komea poika pyöränsä kanssa vierelläni liikennevaloissa, kumartuen huutamaan korvaani moottoreiden louskeen yli, minulla merituuli kasvoillani ja aurinko, joka ei koskaan lakkaa.

Nämä päivät, joissa on kaikkea hieman liikaa muttei mitään kylliksi, ja yöt, nyt jo lämpiminä levittäytyvät, ilman pimeyttä aamuun kääntyvät, hohtavalla näytöllä loppumattomat keskustelut ja kaihdinten takana jo käynnistyvä huominen.

Ehkä tällaiselle tuntuu seistä risteyksessä, ympärillä vaihtoehtoja muttei karttaa eikä ilmansuuntia saati aavistusta siitä, miten perille saattaisi koskaan löytää. Silti on hellitettävä kytkimestä, lopulta, vähän kerrassaan, valittava suunnista yksi - yksi vuorollaan sillä muuta keinoa ei ole ja ajettava vielä seuraavaan mutkaan tienviittojen toivossa. Ainahan voi kääntyä takaisin?

Kummaa miten et saa rakastumaan

Tänään tuntuu taas sille, ettei kukaan koskaan enkä minä milloinkaan. Pasilan yllä taivas näyttää pidättävän itkua ja minä katselen elämääni kuin linja-auton sivuikkunasta. Olen aina liian ilmiselvä, liian äänekäs, liian haavainen, liian kulmikas; sitten on vielä pitkä lista asioita, joita en ole kylliksi; mutta tämä olen minä, minä olen tässä enkä osaa muuttua. Minä en yhäkään osaa näitä pelejä, en hallitse niitä, olen kömpelö ja naiivi ja väärässä kohden pisteliäs enkä ikinä ehdi tajuta mitä tapahtui.

Minä rakastan sanoja, mutta ihmisten käyttäminä ne ovat menettäneet merkityksensä. Tulevaisuus, hellittelynimet, rakkaus: asioita, joita haluaisin niin että vähän vapisen, mutta joita pelkään kuulla ja tuntea sillä niistä ei seuraa kuin ikävyyksiä, pirstaleita ja paljon pahaa mieltä.

En ole koskaan ajatellut tahtovani lapsia. Silti minusta on kammottavaa, jos en saa valita sitä; että siitä tulee vain väistämätön seuraus sille kaikelle muulle eikä yksinäiseltä naiselta kukaan kysy, miksi se on kotinsa ainoa asukas.

Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä

Että on päättymätön auringonpaiste, täysi tankki, kuiva asfaltti ja rantoja pitkin kiemurtava tie. Meri lepää peilityynenä ja mökit on rakennettu niin, että saunaveden voi kurkottaa miltei suoraan ikkunasta. Viima pullistaa vauhdissa ajotakin selkää ja tuntuu, ettei hymyilemistä voisi lakata vaikka tahtoisikin. Lossilla ja kahvilassa kujeillaan keskenämme niin, että tuntemattomat pitävät meitä parina ja sekin naurattaa, ne eivät tiedä mistään mitään eivätkä oikeastaan edes näe meitä.

Että on lahden takaa vierailulle tulevia rakkaita, se ihminen joka voi kirjoittaa sähköpostissa ja kun naurat niin, että menet pieneksi kiinalaiseksi, mä olen maailman onnellisin siitä, että sä olet mun elämässä ja ne sille tärkeät. Suojelethan sä mua jos tuun sinne verkkareissa ja ilman meikkiä? Tottakai!, istutaan kantapöydässä niin tiiviisti että hiki alkaa väistämättä valua eikä omia raajojaan enää erota muiden ruumiinosista. Toisten lauseet on tehty jatkettaviksi, karjutaan äänet rouhittuina toistemme korvaan ja nauretaan kasvot kivistäen.

Että pelataan, toisiamme vastaan mutta tosissamme, yksi ajetaan kentältä ulos ja minulla on kehoni vasen puoli mustelmista sateenkaarenvärinen. Heitellään baarissa toisiamme jääpaloilla ja niiden loputtua kuohuviinillä, ollaan niin lähellä ja niin yhteydessä ettei sitä voi kukaan ulkopuolinen ymmärtää, tanssitaan hassusti ja ilman paitaa, tehdään täydellinen pyramidi eikä ketään jätetä yksinään. Ympärillä on ystäviä, jotka sanovat niin kauniisti että taas on hieman itkettävä, minä haluan tämän illan ja näiden ihmisten olevan tässä ja näin, aina ja aina.

Että on keskustelua, monin tavoin liian myöhäistä mutta kuitenkin. Se mikä me sanatta tiedettiin hävisi jonnekin niihin sanoihin mitä me sanottiin ja ei sanottu, mieli huojenee kun ymmärtää enemmän eikä enää koe tarvetta satuttaa, itseään tai sitä toista. Ymmärrän itse omat rajani, kerrankin piirrän ne näkyviin ja koetan muistaa elää niiden sisällä. Sydäntä kirvelee mutta annan sen kirvellä, ehkä sen pinta saakin parkkiintua kunhan sisin pysyy sulana. Kerrankin ei pelota olla korni, näinhän näistä puhutaan eikä muita sanoja ole.

Että on päivä, kokonainen auringon kyllästämä päivä, joutilaisuutta ja ei-minkään-tekemistä ja taas niitä upeita joiden kanssa sitä tehdä. Puhetta, enimmäkseen lämmön pehmittämää, holtitonta naurua turha neppailla siellä kyllä tekin vielä töihin joudutte ja niin hyvä olla, ettei melkein mikään voisi olla paremmin.

Että on viikonloppu niin täynnä valoa, lämpöä ja lempeä, että on vaikea olla menemättä säpäleiksi silkasta onnesta. Että vaikka maailma loppuisi huomenna, vaikka minä loppuisin, on minulla silti ollut tämä. Nämä.

Now you're just somebody that I used to know

Kesä on tullut Kallioon salavihkaa. Äkkiä näkymä ikkunasta puistoon onkin täyteläinen ja niin vihreä että silmiä pitää vähän siristää sinne tähyillessään. Suvilahdessa kesän ensimmäinen hyttynen pyrkii iholleni, lentää viistosti ja epävarmasti viimeisen lentonsa. Takapihan käytetyt ruiskut ovat peittyneet vaahterankukkien alle, moottoripyörän parkkinurkkaus näyttää sametilla vuoratulle lavasteelle. Illalla kotiin luistellessa kaikkialla tuoksuu huumaavalle, ihmiset hymyilevät aurinkolasiensa takana. Kurvin William K:n terassilla istuva pukumies kohottaa peukkunsa ohi rullatessani ja kutsuu minua aivan oikein seurani nimellä. Hymyilen sille takaisin, kesä on vasta aivan nupulla eikä aurinko laske vielä pitkään aikaan.

Jokaisen ihmissuhteen päättyminen jättää minuun kansioittain äkisti tarpeettomaksi muuttunutta tietoa. Mille toinen nauraa, miten se haluaa itseään kosketettavan. Mistä se pitää ja mistä kiivastuu, miten sen kainalossa ollaan. Miten se vie tilaa ja minkä verran se sitä itselleen ottaa, mitä se sanoo aamulla ensimmäiseksi. Miten se on minun kanssani, minun luonani, minussa.
Mitä sille kaikelle teen? Mietin, jäänkö minäkin niihin - pysähtyvätkö ne vielä vuosien päästä nuuhkimaan ilmaa, kun ohi on kulkenut joku minun hajuvettäni käyttänyt. Ehkä eivät, olisivatko ne siinä tapauksessa koskaan lähteneetkään.

Että ihminen, joka vielä hetki sitten tassutteli minun suihkustani jättäen märkiä jalanpainaumia mattoon on nyt sellainen, jolle ei saa soittaa enää. Siihen en totu koskaan.

Mustavalkomaanantai

Niinhän siinä käy, että kun jotain maalaa näkyväksi, tulee samalla mananneeksi sen tuhoon. Minun on taas vaikea syödä, nukkunut en ole moneen yöhön; ihmettelen, miten onnistuin muutamassa viikossa putoamaan näin syvälle.

Jos en kerran osaa ihmissuhteita, luulisi minun kai osaavan edes itseni. Ensi kerralla, minä sanon uhmakkaasti, ensi kerralla luotan siihen vatsanpohjalla kyyhöttävään pahaenteiseen tunteeseen, joka kuiskii maybe he's just not that into you tiedäthän ja on oikeassa.

En usko siihen, että on tunteita muttei aikaa - saati halua järjestää sitä. En usko siihen, että on vääriä hetkiä - on vain vääriä ihmisiä, joiden vuoksi ei olla valmiita muuttamaan hetkeä sopivammaksi.
Uskon, että jos jonkun kanssa on hyvä, sille ei tarvitse sanoa ettei musta ole siihen mitä sä haluat.

Taas riisun sängystä lakanat niitä nuuhkimatta. Taas pakkaan unohtuneen t-paidan palautettavaksi. Taas poistan viestit, kaikki ne kymmenet, enkä lue niistä yhtäkään.
Miksen minä vieläkään osaa tätä paremmin? Miksi taas itkettää niin ettei aurinkolaseja viitsi ottaa pois kaupassa sisälläkään? Miksi tuntuu sille kuin joku potkisi mahaan, potkisi ja nauraisi ivallisesti päälle? Miksi tämänkin piti mennä näin?



Sulle valheen valhetta 
en ehtinyt mä kertomaan
Laskematta, kannet auki
paljastin aivan kaiken
Peittää voinut en,
onni sellainen
kerran on vain mahdollinen


"Maailma on meille, mennään!"
Eikä menty milloinkaan
Minä tiesin aina, tiesinhän?
Vaan ihana on kuunnella
niin harhaisia hourematkoja,
keksittyjä kaupunkeja
-PMMP: Heliumpallo