Kesis keulii

Olemmeko me suoraa lähetystä vai tulemmeko me nauhalta?

2012-02-01T21:30:00.003+02:00

Minä olen niin iäkäs, että muistan kun Pekka Himasesta tuli Tapaus, filosofian ihmelapsi ja akateemisen maailman kauhukakara. Pekka väitteli filosofian tohtoriksi 20-vuotiaana (vuonna 1994) ja kirjoitti "dialoginmuotoisen teoksen" HIMeroksen kahta vuotta myöhemmin. Minulla on tuo teos kirjahyllyssäni, sen takakannesta luntaten selvisivät edellisen virkkeen tiedotkin. Muistan lukeneeni sen, varmaankin lukion toisluokkalaisen tarmolla, jääneeni vaikuttumatta, pettyneeni. Että mikä on tämä hintelä ja huonoryhtinen nuorukainen, jolla sanotaan olevan älyä ja karismaa ja ties mitä muuta. Vuosia myöhemmin Pekka eli ulkoisesti Leif Segerstam -vaiheen, tapasi Desmond Tutun, Richard Bransonin ja myös muuten Pärssisen Lissun, ja mitä ilmeisimmin eteni urallaan muutenkin sangen kelvokkaasti. Meidän tiemme eivät enää kohdanneet.

Ennen kuin tänään.

Menin Ilmarisen järjestämään Hyvä elämä -seminaariin sarkastisen huvittuneena, ehkä hieman sensaationnälkäisenäkin: come on, kuka antaa seminaarilleen noin mahtipontisen nimen? Ja luennoitsijana takavuosien poikakomeetta, tästä voi tulla mielenkiintoista. Koska olen oppinut kriittisyyden olevan älykkyyden merkki, istuin ensimmäisen puoli tuntia kädet puuskassa: kuka on tämä pashminahuivia käyttävä änkyttäjä? Missä on älyn imu, missä karisma? Rahat takas!

Sitten tapahtui jotain: kumpi lämpeni, minä, Pekkako, mutta äkisti tuntui aivan relevantille kuunnella puhetta siitä, miten minän alkuräjähdyksen kaiut edelleen vaikuttavat meihin.

Että jos elämästä 10 % on sitä, mitä yksilölle tapahtuu ja 90 % sitä, miten hän siihen reagoi, voisi kai päivänsä tunnit käyttää hyödykkäämminkin. Että koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnetonta lapsuutta väärin diagnosoimalla.

Että vaikka Paulo Coelhon ja Sarasvuon pseudosyvällisyydet eivät lopultakaan ole niin kovin kaukana tämänkaltaisten luentojen annista, on jotain saavutettu, jos huomaan erään musiikkinäytteen aikana kenties oivaltavani jotain perustavanlaatuista - minusta, mutta kuitenkin.

Eräs Pekan klipeistä oli "suomalaisen elämän soundtrack": Nukkumatti, Suvivirsi, Sua vain yli kaiken mä rakastan. Viimeisen kappaleen aikana auditorion muutamassakin kulmassa nyyhkytettiin puolisalaa. Minä mietin että niinkö se on, keskivertokansalaista yhdistävät lastenohjelmat, koulun päättäjäiset ja häävalssi, ja että jos näitä vasten peilataan elämän virstanpylväitä, miltä tuntuu niistä joilla on takanaan tuore, tuskallinen avioero, jotka tulevat seminaariin voimaantuakseen ja hankkiakseen viimein sen hyvän elämän itselleen ja vapautuakseen entisestä ja joita sitten läpsitään kasvoille niiden omissa häissä soineella kappaleella.

Muuten olen lähinnä treenannut ja tuijottanut Buffya alusta uudelleen. Ehkä tämän älyllisten virikkeiden deprivaation vuoksi riemastuin niin kovin saadessani edes hieman toimintaa neuroneilleni - ehkä syy ei ollutkaan Pekassa tai edes sokaisevassa talviauringossa.

Tuntuu välitilalle. Tuntuu odottavalle. Tuntuu... etten oikeastaan enää edes muista, mille tuntuu kun tuntuu.

Save your breathe 'cause what's the use

2012-01-02T21:27:00.002+02:00

Minusta on tullut, vitsikästä kyllä, aviorikospoliisi. Minusta on myös tullut aviorikoksentekijöitä puoleeni kärpäspaperin lailla puoleeni vetävä syötti, syystä jota en itse ymmärrä. Ja kun mietin asiaa tarkemmin, huomaan, että ehkä näin on ollut jo pitkään - olen vain välttynyt muistamasta sitä ollessani varattuna, if you know what I mean.

Tapaninpäivänä vietimme vanhanaikaista pitkän kaavan viihtymistä minun naisteni kanssa. Illan alkuvaiheessa muuan seurueeseemme jälkikäteen lyöttäytynyt nuorukainen vaikutti selvästi lepuuttavan silmiään sangen taajaan minussa. Mikäpä siinä, tuumasin, ja lähdin soman könsikkään peliin mukaan. Illan ollessa siinä vaiheessa, jossa päätetään jatketaanko matkaa meille, teille vai metsäteille, kävi jotenkin ilmi että kotona ja tyttöystävä ja että lapsikin mutta se ei kyllä oo mun. Jätin petkulin taivaltamaan kotimatkaansa yksin, otin taksin keskustaan ja tanssin valomerkkiin saakka. Tyhmyyksiä tein, toki, mutten sentään pipopäisen perheenisäkokelaan seurassa.

Uutena vuotena todistin vierestä, miten jouluna kihlautunut nuori mies tanssahteli kohti vaakamamboa vasta tavatun peruukkiladyn kanssa - eikä otteista päätellen edes ensi kertaa. Minussa syntyi niin voimakas raivo ja vastenmielisyys, että katsoin parhaaksi poistua jatkoilta solvattuani heitä vasta vähän.

Tänään sain Facebookissa yhteydenoton mieheltä, joka näytti kivalle ja vaikutti kiinnostavalle. Noin kymmenen vaihdetun viestin jälkeen hän katsoi aiheelliseksi ilmoittaa olevansa varattu. Toivotin kummallekin huikeaa loppuelämää ja suljin kuvainnollisen luurin.

Mistä on kyse? Mitä nämä hahmot hakevat? Miksi - ja miksi juuri minulta? Minä vielä ymmärrän sen, että äkkiarvaamatta menee epähuomiossa rakastumaan johonkin väärään, mutta ajanvieteaspektia en. Mikseivät ne ihmiset hanki jotain oikeaa harrastusta tai ryhdy vaikka nettipornoon? Kirjoittaudu siihen uuteen pettämispalveluun, jota muutama kuukausi sitten vielä mainostettiin Kaarlenkadun ja Hesarin kulmassa olevan talon julkisivussa ja paheksuttiin Helsingin Sanomien yleisönosastolla? Hanki apua itselleen ja viralliselle suhteelleen?

Tyhjänpäiväistä jeesustelua, saattaa joku todeta. Ehkä sitäkin. Minä olen kuitenkin saanut kyllikseni tällaisesta ja saatan ehkä lukittautua neitsytkammiooni jatkossa kaikkien juhlapyhien ja muunkin elämän ajaksi. Enkä varsinkaan hymyile sille karskinkomealle sänkikasvoiselle futarille, joka tuijottaa minua bussissa pitkään, katsettani pyydystäen. Kyllähän silläkin jo joku on liettä ja sänkyä lämmittämässä.

Jos on karhu

2011-12-29T21:35:00.002+02:00

Minä ihailen suunnattomasti sivistyneitä ihmisiä. Sellaisia, jotka osaavat siteerata taiteen kaanoniin kuuluvia teoksia; sellaisia, jotka osaavat kertoa jostain suurenmoisesta tavallisin mutta silti käsittämättömän osuvin sanoin, paisuttelematta mutta kylliksi painoa antaen.

Minusta hienointa mitään ovat oppineet, jotka eivät välitä kerskua sillä että rakastavat viisautta tai kauneutta, vanhoja - miksei uudempiakin - taitoja tai tieteenaloja; ihmiset, jotka voivat saada minut lumoutumaan jostain, mitä en ole aiemmin edes ymmärtänyt olevan.

Ahmin kahdessa yhteensä noin työpäivän mittaisessa rupeamassa Michael Cunninghamin uusimman löydettyäni sen suunnattomaksi riemastuksekseni Kallion kirjaston bestseller-hyllystä. Seitsemän päivän laina-aika, hui hai! Illalla olin vajonnut Cunninghamin kieleen (kirjaa mainostetaan Entertainment Weeklyn arvostelusta poimitulla luonnehdinnalla, jonka mukaan "Tässä romaanissa on lauseita, jotka ovat niin vaikuttavan huolella mietittyjä ja kauniita, että ne melkein leijuvat sivun yläpuolella.") siinä määrin, etten malttanut nukahtaa: sammutin valot kolmesti, vain sytyttääkseni ne puolen tunnin kuluttua uudelleen, päästäkseni lukemaan vielä vähän, vähän vain.

Huomaan, että lukiessani laveita, monille sivupoluille pujahtelevia kuvauksia kuvataiteesta vaikutun. On kuin istuisi jälleen Siltavuorenpenkereen isossa luentosalissa, häikäistymässä siitä kaikkein karismaattisimmasta luennoitsijasta, tuntemassa harvinaista, huikaisevaa ymmärrystä: kuin saisi hetkeksi sormenpäillään otteen kimaltavan sisiliskon hännästä, kuin silmänräpäyksen ajan todella käsittäisi, mistä kaikessa on kyse. Olen lapsekkaan vaikuttunut siitä, että joku tuntee alansa - eikä edes sitä omintaan, jonka kirjailijalle automaattisesti kuvittelisi olevan kirjallisuuden - niin suvereenisti ja läpikotaisin, että voi luoda siihen kokonaan uusia, täysin uskottavia ja lajityyppiin saumattomasti uppoavia hahmoja, sellaisia tyyppejä joita melkein ryhtyy googlaamaan tarkistaakseen faktojen paikkansapitävyyden. Että joku voi kuvailla olemassaolevia teoksia, jopa kokonaisia suuntauksia sillä tavalla kepeästi, että sävystä voi tajuta aiheen olevan kirjoittajalle paitsi tuttu myöskin rakas.

Sen sijaan metakirjallisuus, kirjallisuus joka kertoo kirjallisuudesta (olkoonkin että romaanin muodossa) useimmiten lähinnä tympäisee minua. Minusta lainauksilla ja tulkinnoilla viisastelevat henkilöhahmot ovat ikävystyttäviä ja naurettavia, hermostuttavan nenäkkäitä keikareita.

(Asia, jota vihaan yli kaiken, ovat lähdeluettelot kaunokirjallisissa teoksissa. Hyvä on, monesti niillä on kirjan erityisen aiheen vuoksi sangen järkeenkäypä paikkansa - tai ehkä kirjailija haluaa osoittaa velkansa suunnan sekä kiitollisuutensa. Minun silmiini ne näyttäytyvät ylvästelynä, romaanin ylettömänä akateemistamisena: minä, kirjailija, en olekaan kuka tahansa harrastelija vaan aiheeseen syvällisesti perehtynyt ja taustatyönsä tehnyt korkeakoulutettu! Ensimmäinen tällainen johon törmäsin, oli Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi - muun muassa tästä aiheutuneen kuvotuksen vuoksi en ole saattanut lukea kirjailijan muita teoksia.)

Eilen koetin pohtia, mistä tämä johtuu. Olenko kateellinen niille, jotka oikeasti tuntevat kirjallisuutta eivätkä vain teeskentele tuntevansa kuten minä teen? Olenko omistushaluinen "minun" taiteenlajistani, siitä josta vilpittä voin sanoa ymmärtäväni eniten - mutten kuitenkaan kylliksi? Onko kyse siitä, että itselle uutta tarinaa kuuntelee varmemmin hievahtamatta ja sen aitoutta kyseenalaistamatta kuin sitä vanhaa ja tuttua, johon on olemassa jo omakin näkökulma ja mielipiteitä?

Toisaalta Cunningham sai minut tuumimaan monien miesten suunnatonta hämmennystä homoseksuaalisia tuntemuksiaan kohtaan: miltei mustasukkaista heterouteen ripustautumista ja itsensä vainoharhaista tarkkailua. Onko tämä tai tuo homoa tai edes naismaista? Miten saa, miten pitää olla?

Suunnatonta nautintoa puolestaan tuottaa lukea kieltä (kyllä, luin tämänkin teoksen suomeksi, sillä minun vivahteiden tajuni ja siten suoraan kykyni nauttia tekstistä on kyllin kehittynyttä vain äidinkielelläni, harmillista kyllä), joka on niin maalailevaa mutta kuitenkin niin täsmällistä, niin oivaltavaa ja täynnänsä tunnistettavia hetkiä ja tunteita, maisemia joita ei koskaan ole nähnyt mutta jotka silti tietää läpikotaisin niistä luettuaan.

Kun takana on jälleen hyllymetreittäin yhdentekeviä, latteita sivuja, pitkästyttävää jaarittelua ja epäkiinnostavia päähenkilöitä, saavat Cunninghamin kaltaiset virtuoosit minut jälleen uskomaan kirjoihin ja niiden taikaan sekä siihen, että tämä on sitä, minkä vuoksi Donneria siteeratakseni lukeminen kannattaa, no, ainakin toisinaan.

(Kirjan sisäliepeessä on kuva Michaelista ja luojani, mies voi olla kuusikymmenvuotias ja toden totta homo, mutta juuri nyt kenties kuumin koskaan näkemäni kukaan! Kuvaa katsoessa alkaa ujostuttaa ja kansi pitää laittaa välillä hetkeksi kiinni, ettei kiihdy liikaa.)

Totuudessa on se ongelma, että usein se on laimea ja kliseinen

2011-12-28T19:56:00.005+02:00

Minä en usko uuden vuoden lupauksiin. Olen joskus kiihkeässä menneisyydessäni kirjoittanut raivoisasti uudesta vuodesta uuden elämän katalysaattorina. Allekirjoitan kiukkuni ja hankaluuden sietää pyhistelyä yhäti, joskaan en ehkä enää yhtä paksulla magic markerilla: olen nimittäin ajatellut kokeilla, ovatko lupaukset jotenkin sitovampia, kun ne tekee astuvaksi voimaan vuoden ensimmäisenä päivänä. Ainakin niistä on nolompi luistaa, jos niitä ensin on käynyt hehkuttamaan erinäisillä julkisilla foorumeilla. Tästä tulee nyt vähän pompöösiä ja julistelevaa, mutta onpahan sitten sitäkin aidompaa.

1. Minä aion unohtaa menneet. Aion olla muistelematta. En enää vello enkä anna itseni kaivata. Suljen sen huoneen päästäni, jätän sen oven taakse kaiken tapahtuneen ja etenkin tapahtumattoman, jatkan elämääni ja siirryn lopultakin eteenpäin. En enää suostu suremaan.

2. En moiti itseäni tuhlatusta ajasta, hukatuista vuosista tai turhista päivistä, en hyvistä enkä huonoistakaan. Olen suopea, ehkä oikein dramaattiseksi jos ryhdyn niin jopa armollinen itselleni - hyväksyn sen, että asiat vaativat aikaa sen verran kuin vaativat, eikä itseään voi hoputtaa sellaisten suhteen. Jos aikaa onkin jo haaskattu kylliksi, en ainakaan aio hassata sitä vielä päivittelyyn ja jälkiviisauteenkin.

3. Hankin käsiini Will & Gracen koko tuotantomitaltaan ja katson. En ymmärrä, miten aina onnistun unohtamaan, miten mahtava sarja on kyseessä - ja miten en yhäkään ole saanut perehdyttyä siihen muutamaa satunnaista irtojaksoa lukuunottamatta.

4. Teen asioita, joista tulee hyvä mieli. Vietän aikaani vain sellaisten ihmisten kanssa, joista saan ammentaa energiaa ja vastavuoroisesti ehkä antaa saman heille; vietän aikaani vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka haluavat viettää aikaansa juuri minun kanssani.

5. Alan käyttää rappusia aina kun se on mahdollista.

6. Pyrin tilanteeseen, jossa herään yhä harvemmin kasvot lähes tunnistamattomiksi turvonneina. Niitä aamuja on vuonna 2011 ollut aivan liikaa - vaikka kuinka herkullista olisikin ajatella sen johtuvan vastuuttomasta alkoholinkäytöstäni ja siitä seuraavasta holtittomasta himosta nuolla suolakiveä, ei kyse kuitenkaan ole ollut siitä. Yksinomaan.

7. Haluan onnellisuutta. Haluan läheisyyttä. Haluan hyviä hetkiä ja tasapainoisuutta. Haluan tanssia enemmän, haluan taas nähdä asioista ne hymyilyttävät puolet, haluan vaikuttua.

Haluan olla parempi: luistelija, työntekijä, ystävä.

Aion tehdä kaikkeni saavuttaakseni nämä asiat.

You can't quit until you try

You can't live until you die

You can't learn to tell the truth

until you learn to lie

You can't breathe until you choke

You gotta laugh when you're the joke

There's nothing like a funeral to make you feel alive

- Sixx: A.M.: Life is Beautiful

otsiko Michael Cunninghamia

Kaiken keskellä istun mä paikallaan

2011-11-23T22:08:00.005+02:00

Eilen törmäsin kaupungilla erääseen, joka muinoin oli ystävä, tai miltei enemmän kuin. Nyt se kertoi asuvansa avoliitossa sellaisen naisen kanssa, johon se tutustui tänä kesänä - se on valmis muuttamaan koko elämänsä mallin, koska tämä on niin suurta, panostamisen arvoista.

Minä hymyilin, onnittelin, olin vilpittä iloinen. Panin merkille, että me emme enää halanneet kohdatessamme, mutta koska olen niin kohtuuttoman itsekeskeinen, se ei ollut asia joka minua eniten suretti.

Ajattelin itseäni ja toisia, sitä miten kaikkien muiden elämä tuntuu etenevän, kehittyvän, muuttuvan paremmaksi. Miten se tuntuu olevan luonnollinen suunta, maailman järjestyksen mukainen malli: sykli, jossa ehkä romahdetaan, mutta sitten noustaan ja edetään vääjäämättä kohti parempaa, kauniimpaa, onnellisempaa. Toiset, ne tekevät niin.

En haluaisi uhrata enää yhtään aikaa tai energiaa tunteisiin, jotka eivät vie minnekään. Mikseivät ne, joista minä kirjoitan lauluja, tee omiaan minusta?

Ei mul oo suuntaa ollenkaan

kun mä ootan aloillaan

et muistot susta helpottaa

vasta sitten voin aloittaa

Miks aina täytyy käydä näin?
Taas asemalle yksin jäin,

ei ovet aukee minnekään

Joo mä jään, aina jään, tänne jään

Mun elämä vaan pyörii ympyrää

- TikTak: Ympyrää

Sun suu on auki ja sieltä tulee puhetta. Miksi?

2011-11-10T22:15:00.002+02:00

Olen viimeiset kaksi päivää istunut palavereissa eri asioiden tiimoilta ja nyt riittää. Ei enää jaarittelevia, poukkoilevia puheenvuoroja, kokouksen henkilökohtaisena itsensätoteuttamisen areenana käyttämistä, alatyylistä argumentointia ja hapettomia neuvotteluhuoneita. En jaksa, en halua kuulla enkä kirjata mitään ylös, pitäkää typerät mielipiteenne ja suunnanmuutoksenne ja ties mitkä, kuunnelkaa toisianne edes hetki ja olkaa sitten hiljaa.

Minussa elää sinnikkäänä usko kuohuvasta temperamentistani. Mielikuvissani olen lähes etelämaalaisen kiihkeä, salamana syttyvä ja joka kerran sydänverisen tosissani. Niinpä hämmennyn liki toimintakyvyttömäksi, kun saan palautetta rauhallisuudestani - eritoten rauhoittavasta vaikutuksestani muihin ihmisiin. Saan kuulla olevani sellainen, josta muut hakevat tukea, imevät tyyneyttä ja jolle uskotaan vastuutehtäviä, sillä minut luotetaan niiden arvoiseksi. Ei varmasti ole mitenkään tavatonta, että ihmisen sisäinen (kokemus)maailma on huomattavasti ulkoista vinhempi, värikkäämpi tai dramaattisempi. Mutta mistä siinä on kyse? Tunteeko ihminen itsensä kehnommin kuin muut? Kumpi todellisuus on se oikea? Onko sen toisen, sen "todellisen minän" peittäminen osoitus kaksinaamaisuudesta, pyrkyryydestä, opportunismista - vai kenties käytöstavoista, itsehillinnästä, tilannetajusta?

Ensi sunnuntaina on taas isänpäivä, pyhistä ainoa, johon minulla ei ole minkäänlaista osinkoa. Se on minulle täysin merkityksetön ja juuri siksi äärimmilleen ladattu; ehkä siksi unohdankin sen tulon joka vuosi.

Tänä vuonna minusta tuntuu, että se satuttaa tavallistakin enemmän: sinä veit sen minulta toiseen kertaan. Typeriä, hyödyttömiä ajatuksia kiertämässä toisiaan kuin korppikotkat raatoa: entä jos, sinisessä talossa, sinä ja minä ja ne, yhdessä kevätkesäsyksytalvi aina. Ei saisi ajatella enkä ajattelekaan, koko ajan vähemmän. Ja jos tietäisin, mihin kaukosäädin on kätketty, vaihtaisin kanavaa sydämenlyönnissä, voitte uskoa että vaihtaisin.

"Kumpi on pahempaa, että mitään tuonpuoleista ei ole vai että on kaikkivaltias jumala, joka antaa ihmisille kaipuun onneen ja kyvyn tuntea tuskaa ja sen jälkeen sallii luomustensa satuttaa toisiaan tavoilla, jotka tekevät ihmisen tarpeesta uskoa omaan arvokkuuteensa lohduttoman vitsin?"

- Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

This is how we roll

2011-11-08T21:38:00.002+02:00

Vietin viikonlopun Lontoossa, tuossa suuren kaupunkirakkauteni kohteessa. Hostellin homeisessa suihkussa seistessäni mietin, miten kertoisin kaikesta siitä: yhteisöstä, joka pitää huolen omistaan, sanoo "totta munassa!" kun aprikoit ääneen, pitäisikö ottaa olut, lainaa rahaa kun korttisi ei toimi, puhelimesta on akku lopussa ja lento kotiin lähti kaksi minuuttia sitten ilman sinua. Pelistä, joka voitettiin murskalukemin (296-46) ja pelaamisen helppoudesta, hetkellisestä vaivattomuuden illuusiosta joka syntyy kun juuri silloin, juuri sen peliparin kanssa aivan kaikki menee kuten sen suunnitteleekin menevän, vastustaja pysyy takana eikä tuomarinkaan tarvitse viheltää. Riehakkuudesta, huolettomuudesta, rullaportaissa heitetystä kuperkeikasta, urheiluhallin pihassa laaditusta räpäytyksestä. Rick E. Leen kohtalon selvittelystä, laiskasta päivästä Camden Townissa, roller discosta, Dodo-sorsasta.

Halusin löytää tismalleen sen äänensävyn, jota käyttämällä tulisi ymmärretyksi; ne sanat, joista jokainen tietäisi millaista se oli. Miten tunsin olevani kuolematon ja ilmaa kevyempi.

Miten en ajatellut sinua kertaakaan.

Lapsena muistan tunteneeni tyttöjä, jotka nauttivat toisen ilon pilaamisesta. Ne ottivat kursailematta sen viimeisen palasen tai jonkun toisen annoksen, ryöstivät muiden keksinnöt ja jutut ja ystävät, pussasivat ihan tahallaan juuri sitä poikaa johon joku muu oli ihastunut.

Aikuisena sama ilmiö saa minut yhä, sivustakatsojanakin surulliseksi, vihaiseksikin: että joku, joka on pettynyt omaan elämäänsä, menee ja kostoksi tärvää toisenkin tunnelman. Rikkoo luottamuksen, monenkin, tuhoaa jotain ainutkertaista ja iskee kiilaa pienen ja tiiviin yhteisön sisään.

Ja ne toiset, jotka lähtevät siihen mukaan, nauravat niiden kanssa, pussaavat takaisin, vaikka tietävät että se joka oikeasti tykkää näkee kaiken. Tekevät sen, kun eivät uskalla olla rehellisiä ja tosissaan - tekevät sen kuin eivät ymmärtäisi, etteivät ihmisten väliset lupaukset aina vaadi sanoja.

Kuinka sanoa sille jota sattuu että minä ymmärrän, tiedän ja tunnen. Sanon vittuun nuo runkkarit ja mä haen sulle kaljan ja se tietää että minä tiedän.

Rohkea ja temperamenttinen, hyväntuulinen. Luonteeltaan vakaa ja koulutettavissa. Itsepäinen, erittäin ihmisystävällinen.

2011-11-02T22:09:00.003+02:00

Minulla on aivan järjetön koirakuume. Näin muutama yö sitten unta, sellaista miltei pelottavan eloisaa unta, jossa olin nukkumassa. Makasin sängyssä vatsallani, kasvot tyynyn uumenissa siten, etten nähnyt ympärilleni. Tunsin kuitenkin, kuinka jokin keveä ja useajalkainen loikkasi sängylleni, tassutteli tovin edes-takaisin ja vaipui sitten syvään huokaisten kylkeeni kiinni. Alun kauhufilminomainen jähmettymispaniikki (mä olen yksin tässä asunnossa, mä tiedän että olen!) vaihtui hellyyteen ja onneen eläimen läheisyydestä.

Juuri nyt en voi ottaa koiraa, olosuhteet eivät salli, pitäisi olla vähintään parisuhteessa tai vaihtoehtoisesti sellaisessa työssä, että koiran voisi ottaa mukaan. Haluaisin sellaisen silti kovasti, ihan ikiomaksi, kyllä mä hoitaisin sen ihan itse. Lainakoirat ovat toki mahtavia - ja taittavat usein pahimman kärjen kuumeelta - mutta sittenkin vain korvikkeita, jonkun toisen omia jo ja minulla vain tovin kerrallaan. Oma bullterrieri, jonka nimi olisi Kaaos, minuun leimautunut, ponteva ja iloinen, se saattaisi tehdä tästä asunnosta kotinsa ja tuoda onnen tullessaan.

Minusta olanylilukijat ovat vaivaannuttavia; silti saan itseni tavan takaa kiinni siitä, että vilkuilen muina naisina jonkun toisen tekstiä, sanoja ahnaasti harppoen, peläten että sivu kääntyy ennen kuin ehdin loppuun saakka. Viime viikolla viereeni istui bussissa nainen, joka kaivoi kirjan esiin heti paikalleen asettauduttuaan. Vilkaisin, ihan vähän vain. Sivun yläreunassa kerrottiin isästä, joka oli liian humalassa päästäkseen mukaan synnytykseen ja alempana joku Turo soitti ilmeisesti kertojalle. Ilmiselvää kotimaista nykykirjallisuutta, päättelin, ja yritin muistella, ketkä olivatkaan syksyn julkaisijoiden joukoissa.

Illalla kotiin päästyäni tartuin seuraavaan kirjaan lainastopinossani, Miika Nousiaisen Metsäjättiin. Ja kas, muutamia sivuja luettuani olin kohdassa, jossa isä oli liian humalassa päästäkseen mukaan synnytykseen ja alempana Turo soitti kertojalle. Tunsin outoa kosmista yhteyttä tuohon tuntemattomaan naiseen, joka jossain itäisessä Helsingissä luki omaa Metsäjättiään. Kummallista, miten pienet ja aivan arkiset yhteensattumat tuntuvat toisinaan saavan itseään suurempaa lastia kannettavakseen, nimenomaan satunnaisuutensa vuoksi. Mietin, entä jos olisinkin sattunut lukemaan kyseistä kirjaa täsmälleen samaan aikaan: olisin istunut penkissä kaikessa rauhassa romaaniin syventyen, huomannut kenties sivusilmällä vierustoverini kirjavalinnan ja todennut sen samaksi kuin omani. Olisinko kohottanut omaa kappalettani hieman, jotta nainen olisi havainnut yhtenevyytemme, hymyillyt tietäväisesti ja nyökännyt tunnistamisen merkiksi? Olisinko ryöpsähtänyt nolostuttavan kiihkeään monologiin kotimaisen nykykirjallisuuden tilasta? Olisinko hymähtänyt itsekseni yllättyneenä ja palannut omille sivuilleni?

Olisinko edes huomannut?

Tänään, ensi kertaa puoleen vuoteen tunsin suopeutta vieraita ihmisiä kohtaan. Kävellessäni töistä juna-asemalle vastaani tuli pariskunta, joka oli ilmiselvästi ensitreffeillä. Pojan rehvakas haarakäynti, tytön suoraan eteen naulitut, pidätellystä hymystä säkenöivät silmät, ilmassa vielä äsken kerrottu vitsi, jonka jäljiltä kummallakaan ei juttuun notkeasti niveltyvää sanottavaa. Toivon, etteivät ne jääneet viimeisiksi.

Juna-aseman liepeillä minut ohitti keski-ikäinen pari pikkujoulutamineissaan. Naisen hämmentävän lyhyt nuttu ja vastapainoksi siveettömän korkeat korot, miehen silkkikravatti ja korviini kantautuvat sanat "...ei sun kato ehdi kylmä tulla kun päästään tosta jo sisälle taas...". Äänestä kuultava lempeys, tuttuus ja siitä huolimatta - sen vuoksi? - välittäminen, huolenpito ja kaikki se kaunis, mitä uskon kaikilla muilla ihmisillä olevan. Pitkästä aikaa se ei saanut minua lohduttoman osattomuuden valtaan.

"En vieläkään tiedä, voiko onnea olla. Jos on, tunnistanko sitä. Mutta eilen illalla, kun kävelin katuvalojen hunnuttamilla kaduilla ja pysähdyin juomaan viiniä ja katselemaan ohikulkijoita kahvilan ikkunasta, minulla oli vähän aikaa keveä olo."

- Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

(otsikko bullterrierin rotumääritelmästä, www.kennelliitto.fi)

Too little too late

2011-10-25T22:09:00.003+03:00

(VAROITUS: Sisältää spoilerin Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä sekä Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -romaaneista.)

Olen sillä lailla naiivi ja tuulella käyvä, että joudun helposti asioiden pauloihin. Elokuvat ja tv-sarjat voivat muuttaa tunnelmani täysin toisiksi, toki, mutta todellinen valta, se on kirjoilla.

Viime viikolla tunsin oloni monina päivinä miltei hilpeäksi: hymyilin satunnaisille ohikulkijoille, yritin ajatella kauniita asioita myös ärsyttävällä äänellä puhuvista teineistä ja töykeistä päinkävelijöistä. Syynä oli Siri Hustvedtin uusin, kirja, joka kuvaa typeriäkin ihmisiä niin suurella rakkaudella, ikään kuin valaisten hahmonsa kauttaaltaan hieman hohtaviksi, että sitä lukiessa tuntee itsensäkin hieman jalommaksi, lempeämmäksi, paremmaksi lähimmäiseksi.

Tällä viikolla olen ärtynyt, lyhytpinnainen ja sähisevä. Luen Susanna Alakosken uutta kuvausta suomensukuisista vähäosaisista Ruotsissa, jälleen yhtä jossa vanhemmat ryyppäävät ja järsivät juoppohulluuksissaan kynttilöitä ja onnettomista, keskittymishäiriöisistä ja kamaa vetämään päätyvistä lapsista, joita moisessa ympäristössä versoo.

Teokset ovat kotoisin eri universumeista. Toinen liikkuu sulavasti amerikkalaisissa älymystöpiireissä, joissa päivälliskeskusteluissa viitataan täysin luontevasti Derridaan ja Plathiin. Toinen kertoo rähmäisestä narkkiarjesta, jossa yhteensopivin aterimin katettu päivällispöytä on maininnan arvoinen poikkeus ja jossa "aikuiselle miehelle voi olla iso askel olla pihistämättä polkupyörää silloin kun hän on ajatellut pihistää auton". Molemmissa on pohjimmiltaan kyse rakkaudesta ja anteeksiannosta, ja sen vuoksi molemmat kirjat saavat minut loppujen lopuksi raivoihini.

Minä en halua lukea enää yhtään tarinaa siitä, miten ihmiset tekevät virheitä, anteeksiantamattoman kokoisia virheitä, tuhoavat oman elämänsä ja pari muutakin siinä ohessa, tallovat piittaamattomasti jalkoihinsa sydämiä ja tulevaisuudensuunnitelmia ja luottamusta kuin typerät vauhkot norsut, kusevat kaiken päälle täysin tietoisesti ja aktiivisia valintoja tehden - tulevat takaisin, matelevat nöyristelevät ovat pahoillaan häpeävät - saavat anteeksi. Ja kaikki alkaa alusta. Suutun niiden toisten typeryydestä, siitä että ne uskovat ihmisen muutokseen ja siihen ettei kyse ole pahuudesta vaan siitä etteivät kaikki ole yhtä vahvoja, ylipäänsä ajatuksesta, jonka mukaan vahvalla on varaa antaa periksi, ajatukselle siitä että luottamuksen voisi ansaita uudelleen, että siihen pitäisi vähintään antaa tilaisuus ja kaikille toinen mahdollisuus. Eikö tämä kaikki ole heikkojen salajuonta, eivätkö he pyöritä maailmaa kieron, itsekkään voimattomuutensa ympärillä?

Eivät ihmiset muutu, eivät ne koskaan muutu, muun väittäminen on itsepetosta ja kaunistelua ja johtaa vain isompaan harmiin, suruun ja menetykseen.

Tämän lisäksi huomaan, että jostain syystä luen tätä nykyä lähinnä sellaista, jossa kertojana on keski-ikäinen nainen, äiti, vaimo tässä järjestyksessä: maailmasta, johon en mitenkään voi samaistua ja josta en oikeastaan haluaisi tietää mitään.

Hustvedtin tapauksessa tämä ei haittaa, häntä rakastan (vaikka hän antaakin Mian ottaa Borisin takaisin), hänen tekstinsä saavat minut toivomaan olevani ikääntyvä yliopistoihminen valtamerentakaisessa suurkaupungissa, että osaisin ajatella yhtä suuria ja kertoa siitä siten, että tavallisetkin tapahtumat alkavat levittää ympärilleen taianomaista suuruutta.

Alakoski puolestaan, ollessani kirjan puolivälissä alan väistämättä miettiä, joko tämän jälkeen aihepiiri olisi kuivaksi lypsetty, ettei enää tarvitsisi kirjoittaa yksityiskohtaisia kuvauksia siitä miten kammottavaa on kun köyhät suomensukuiset vanhemmat ryhtyvät Ruotsissa rapajuopoiksi ja millaisia tuntemuksia se lapsen kehittymättömässä mielessä herättää, miten toiset eivät pääse noista tuntemuksista koskaan ja millaista on kun joutuu elämään yhteiskunnassa, jonka pelisäännöt muuttuvat absurdiksi byrokratiseksi temppuradaksi. Enkä lukiessani voi olla pohtimatta, miksi oikeastaan valitsin juuri tämän kirjan; miksi minun pitäisi kiinnostua Annin vaikeasta elämästä narkomaaniveljensä Samin varjossa, miksi minun pitäisi piitata Annista ja Danista ja heidän Jenna-tyttärestään, jonka lempieno Sami on; miksi heidän tarinansa olisi määrä herättää minun myötätuntoni, ehkä yhteiskunnallisuuteni myös?

Tämän lisäksi minua hermostuttaa Katriina Huttusen suomennos, jonka läpi alkukieli paistaa häiritsevästi kuin nolo kirjoitusvirhe liian ohuen korjauslakkakerroksen alta. Kenties se on tarkoituksellinen tyyliseikka, ehkä sillä pyritään alleviivaamaan sellaista työväenluokkaista kielenkäyttöä, joka syntyy kun ikuisesti kielipuoliksi jäävät maahanmuuttajavanhemmat kasvattavat kansankotiin integroitumaan pyrkiviä lapsiaan. Minä en kuitenkaan ole niin oppinut että ymmärtäisin sävyeron, minua se vain kiukuttaa. En myöskään pidä Alakosken tavasta alleviivata ahdistunutta sielunkuvaa vyöryttämällä tekstiä, luetteloimalla asioita sivun mittaiseksi virkkeeksi. Se todella onnistuu ahdistamaan myös lukijaa: se saa loikkimaan yli kokonaisia sivuja joo joo tuli jo selvä kuva.

Toivottavasti seuraava kirja on toiveikkaampi, parempi. Olisin kernaasti taas tovin iloisemmalla mielellä.

Break a leg!

2011-10-10T20:51:00.003+03:00

Eikö käykin aina niin, että juuri kun jokin asia toimii erityisen hyvin, se hajoaa?

Muutama viikko sitten satutin vähän polveni, ihan viattomasti kolautin. Olin juuri päässyt treenaamisessa uudelle tasolle: lenkkeilin, luistelin kuin en koskaan ennen, vesijuoksin, riuhdoin rautaa salilla - harkitsin jopa vapaille illoille kotijumppaamista. Tuntui hyvälle, kotoisalle upottaa itsensä hikeen ja lihassärkyyn, pyykkikone mylläsi illat läpeensä treenivaatteita ja teki mieli syödäkin hyvin, oikeaa ruokaa ja terveellistä. Edes se, että vanhat farkut ovat alkaneet kiristää reisien ja pakaroiden ympäriltä, ei oikeastaan haitannut, ei tosissaan.

Lauantaina luistelin ensi kertaa miltei kahteen viikkoon. Eteenpäin pääsin, mutten paljon muuta. Harmitti niin, etten edes osannut sanoa - istuin treenihallin reunustalla niin happamena, ettei minulle kuulemma uskaltanut puhua.

Illalla menin baariin, monen viikon tauon jälkeen. Ilonpidon keskellä kävi niin, että holtiton nauraminen ja innostunut elehdintä (no hyvä on, ehkä myös hieman se taskulämmin viski ja kuohuviini lasiin pudotettuine salmiakkimakeisineen) saivat minut keikahtamaan korkealta baarijakkaralta lattialle - se hyvä polvi edellä.

Hätä ei kuitenkaan ollut sen näköinen: baaripolvi ei kestä kosketusta, mutta toimii täysin moitteettomasti.

Tänään luistelin jälleen.

Arvatkaa, kaaduinko sille huonolle polvelle. Uudestaan. Ja uudestaan, niin, että viimeisimmän jälkeen konttasin radalta ja minulle tuotiin jääpussi juosten. Nyt jalassa näyttää olevan puolivälissä jenkkifudispallo ja sekä koukistaminen että ojentaminen ovat huonoja ideoita.

Luulisi minun olevan jälleen pääsemättömissä raivoni kanssa: se ainoa asia, joka elämässäni tuotti riemua, on väliaikaisesti pilalla.

Mutta se ei tunnu miltään. Miksi?

Unohtelen ihmisten syntymäpäiviä, näen kuuraisia unia, luen kännykästäni vastausviestejä kysymyksiin, joita en tiennyt esittäneeni. Eikä hälytysajoneuvojen ulina kadullani lakkaa koskaan.

Kuka on syönyt ärripurrikeksejä?

2011-09-21T22:07:00.003+03:00

Tänään olen vihannut muun muassa seuraavia asioita:

1. Parisuhteessa olevia ihmisiä, jotka eivät malta pysyä lestissään vaan rönsyilevät ympäriinsä, rakastuvat pitkin poikin ja flirttailevat ja antavat vääriä signaaleja. Totta kai olen kohtuuton, olen kuin ne ennenvanhaiset "maahanmuuttokriitikot", joiden suurin huoli olivat naiset ja työpaikat. Silti minua suututtaa, sillä pitääkö sitä yhden ihmisen saada kaikki, turvallinen parisuhde ja kaikki ne jännittävästi kutkuttavat ihastumisetkin vielä. Kateellinenkin olen, sehän nyt on sanomattakin selvää. Tänään luin naistenlehdestä, että kannattaa ajatella mielessään valmiiksi sellainenkin vaihtoehto, että ihan oikeasti elää tästä päiviensä päähän saakka yksin ja miettiä, kuinka siitä voisi tehdä itselleen parhaan mahdollisen elämän.

Onhan se nyt saatana.

2. Vähäsen tuhmat vitsit Facebookin statuspäivityksissä, kas tähän tapaan:

Isäntä ja emäntä oli maatalousmessuilla. Katsoivat sonnien palkintojen jakoa. 3.sija 3 vuotiaalle sonnille joka astuu 3 kertaa/päivässä. Emäntä tökkäs isäntää " Kuulitko?" 2. sija 5 vuotiaalle joka astui 5 krt/pv. ... ... ... ... Ja taas emäntä tönäs "Kuulitko?". 1. Palkinto 9 vuotiaalle sonnille joka astui 9 kertaa päivässä. Taas sama toistui. Isäntä hermostui ja huusi "paniko se kokoajan samaa lehmää?" lavalta kuului, että "EI" Isäntä tönäsi emäntää ja sanoi "KUULITKO"

tai

Eräänä päivänä Pikku-Kalle alkoi ihmetellä, että missä ihmeessä isä käy aina perjantai-iltaisin, viipyy pari tuntia ja on kotiin tullessaan aina hyväntuulinen.

Seuraavana iltana Kalle päätti salaa seurata isää, että arvoitus ratkeaisi. Isä puikkelehti sataman pikku kortteleissa, ja Kalle seurasi perässä, kunnes pujahti yhdestä ovesta sisään. Kalle pani oven muistiin. Kun isä tuli kotiin, kysyi Kalle: “Missäs olit? Näin, missä kävit, mikä paikka se on?” Isä vastasi nolona, että se on sellainen paikka, jossa saa kympillä hyvää. Kalle päätti mennä seuraavana iltana yksin katsomaan, koska oli säästänyt vähän viikkorahoja.

Kun Kalle astui ovesta sisään, oli vastassa toinen toistaan upeampia huoria ja he ihmettelivät, mitä pikkupoika teki sellaisesssa paikassa. Kalle sanoi, että oli kuullut, että täältä saa kympillä hyvää. Naiset päättivät hetken mietittyään antaa Kallelle kymmenen marmeladivoileipää, jotka Kalle söi ja maksoi kympin.

Kotiin saavuttua, isä kyseli, missä Kalle oli ollut. Kalle sanoi, että hän kävi siellä samassa paikassa hakemassa kympillä hyvää. Isä oli aivan kauhuissaan, mutta Kalle jatkoi tarinaansa: “Yhdeksän minä jaksoin tosta noin vaan, mutta kymmenennes meni enää nuolemalla."

Kylläpä nyt naurattaa, vai mitä! (lainaukset autenttisia)

3. Muut joukkuepelaajat, jotka lopettavat pelaamisen kesken, eivät keskity olennaiseen ja haahuilevat muutenkin radalla mistään mitään tajuamatta.

Aivan, voisin alkaa pitää huolen omista asioistani ja jättää toisten elämät ja suhteet heidän huolekseen. Voisin blokata kyseisten vitsiniekkojen päivitykset uutissyötteistäni. Voisin myös samalla vaivalla lakata pitämästä itseäni muita parempana ja keskittyä positiivisiin ja hyväntuulisiksi tekeviin asioihin, ehkä jopa itseni kehittämiseen.

Ja vitut.

EDIT: No mitä saatana. Eikö Pikku-Kalle-vitsiä saa laittaa Bloggeriin?

Ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan

2011-09-19T21:46:00.003+03:00

Huomaan olevani tilanteessa, jossa kovin moni valintani tai minulle tärkeä asia on julkinen tai jollain muulla tavalla yleistä huomiota ja perusteluntarvetta synnyttävä.

Olen antanut tatuoida oikeaan kyynärvarteeni ruotsinkielisen sanaparin, joka miltei poikkeuksetta saa ihmiset lähestymään kysymyksin a) mitä tossa lukee (kun mä en oikein osaa ruotsia) ja b) miks se on ruotsiksi.

Kesällä havaitsin, että vasemman reiteni ympärille sukkanauhaksi tatuoitu Ultra Bran säe herättää sekin, mikäli mahdollista, käsivarttakin enemmän tiedonhalua. Aika, joka kuluu sanojen Olen tehnyt asioita joita ei olisi pitänyt tehdä, mennyt perässäsi paikkoihin joihin ei olisi pitänyt mennä lausumiseen riittää mainiosti sekä lausujan että kuulijan kiusaantumiseen, katseiden harhailuun ja epävarmoihin hymähdyksiin. Ja että pyssykin ja miksi näin. Ja minä perustelen, hymyilen pitkämielisesti ja lausun kuin köyhän miehen Saarikoski.

Olen hullaantunut harrastukseen, josta otettuja kuvia nähdessään ventovieraat haluavat tietää, mikä on lajin nimi ja päämäärä ja-niin-edelleen. Seuraa pään pyörittelyä, leveän epäuskoisia hymyjä ja kaikenmoisia monimielisiä mielleyhtymiä, jotka vähintään paistavat kasvoilta jos eivät tule sanoiksi saakka. Kernaastihan minä kerron faktaa ja oion käsityksiä, eipä siinä.

Hiustyylini on useimmiten sellainen, että se selvästikin suorastaan huutaa responssia kanssakulkijoilta. Useimmiten se esiintyy kotimaiseen tapaamme lähinnä vaivihkaisena vilkuiluna tai jopa peittelemättömänä tuijotuksena, joskus esimerkiksi hiustenajeluelein höystettynä; julkituotu palaute on voittopuolisesti ylistävää ja toki sellaisenaan iloiseksi tekevää. Hämmentävissä määrin kuitenkin tulkinta tuntuu kulkevan siten, että koska olen vapaaehtoisesti ottanut moisen frisyyrin, olen avoin maali kaikenlaisten mielipiteiden manifestointiin. Mun täytyy kyl sanoo et mä en oikeen tykkää tosta, Aika hurja tukka ja Se sun aiempi puki sua kyllä paremmin ovat toki ehkä sangen mietoja mielenilmauksia, mutta silti. Sanonko minä niiden tasaväristä peruspolkkaa tai terheää kananpersekampausta tylsäksi vaikka niin ajattelisinkin? En tietenkään. Eikö niiden äiti ole opettanut, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei kannata sanoa ollenkaan?

Minä olen valinnut nuo asiat itsenäisesti, valinnoistani ja niiden näkyvyydestä tietoisena. En kuitenkaan ole tehnyt valintojani muiden ihmisten vuoksi tai ensisijaisesti heidän reaktioitaan kerjätäkseni enkä aina jaksaisi olla kommentoitavana - tai edes niin äärimmäisen tietoinen itsestäni kuin minun ilmeisesti odotetaan olevan.

Lasten vielä jotenkin sopiikin olla brutaalin suoria, mutta aikuiset, niiltä odottaisi jo tietynlaista suodatinta.

Olen näinä päivinä muutenkin alati kärsimätön ja enimmäkseen vihainen. En jaksa tyhjänjauhamista tai edes vitsailua juuri ollenkaan, olen muuttunut huumorintajuttomaksi ja kireäksi versioksi itsestäni ja peilistä näen vanhenneeni vuodessa kymmenen. Näen yhä inhottavia, eläviä unia, joiden jäljiltä herään jo valmiiksi lannistettuna, surren jotain sellaista joka ei ole ollut minun enää pitkään aikaan. Tunnen, miten sisälläni jokin raivokas ja tuhoava läikkyy kuin sula tina, ajattelen mustia ajatuksia ja niin rumia sanoja etten edes tiennyt osaavani niitä. Pelkään irtoavani itseni vartiosta, pelkään niitä sirpaleita joita siitä väistämättä syntyy, kovia ääniä ja taas kyyneleitä.

Entä jos en tämän päätyttyä tunnista enää itseäni enkä siksi löydä enää koskaan kotiin? Jos jään joksikin tällaiseksi, vääräksi ja ikävällä tavalla kulmikkaaksi? Sellaiseksi, jonka ympärille ei mikään syli enää riitä taipumaan? Irralliseksi ja ankaraksi.

näen vahvoja unia / aina en löydä niistä ulos / tahdon toisiin uniin

2011-09-06T20:14:00.003+03:00

Näen taas eläviä, intensiivisiä, ahdistavia unia. Joku kuristaa, en saa silmiä auki nähdäkseni, päätä kääntymään voidakseni varoa. Lapsia, joiden katseet tietävät liikaa. Pahaenteisiä johtolankoja, puolityhjiä parkkihalleja. Painostavaa tunnelmaa, sitä hieman liian hitaasti kiertävää kameraa joka kauhuleffoissa ennakoi aina juuri kuvan ulkopuolelle rajautuvaa uhkaa.

Herään päiväunilta puolihysteerisenä, ymmärtämättä pitkään aikaan missä olen ja miksi.

Toiset unet ovat elektronisia, liian nopeita ja nykiviä, ihmiset puhuvat käsittämättömän nopeasti ja hermostuttavasti, maailma näyttää paskalle musiikkivideolle.

Malmön turnauksen jälkeen aivot näyttävät mokakavalkadia, suljetuille luomille heijastuu yksi toisensa jälkeen kuvia, joissa teen virheitä. Yritän tietoisesti siirtää energiani niihin onnistuineisiin hetkiin, mutta kuvat vääristyvät, muuttuvat perspektiiviltään valuviksi, värit leviävät ja sekoittuvat black 44, elbows, major!

Tosielämässä olen jättänyt ääneni jonnekin Juutinrauman tienoille enkä voi edes soittaa kellekään mieltäni kohentaakseni. Luen läpi vanhoja tekstejä kahden vuoden takaisesta urakriisistäni ja mietin, että tuolloin minulla oli syli johon kiivetä lohdutettavaksi ja ensimmäistä kertaa oikea kavaljeeri juhliin.

Lentokentän verovapaassa minä kannan kassalle Clean for Menin ja myyjätär sanoo You know it's for men, right? Minä hymyilen ja vastaan ymmärtäväni ja yhden absurdin hetken ajattelen minusta näkyvän läpi sen, ettei minulla ole ketään kelle viedä tuliaisia ja että pelituloksistakin raportoin ensimmäisenä äidille.

Ajattelen, että rakkaus on julmaa ja likaista ja rumaa ja etten usko että koskaan enää haluan rakastua. Ja että suhteet ovat sekavia ja epäreiluja ja surulliseksi tekeviä ja etten sellaiseenkaan enää tahdo sotkeutua.

Enkä tietenkään halua mitään muuta.

otsikko Arno Kotrolta

Se ensimmäinen katse vai ne perhoset vatsassa?

2011-08-24T22:17:00.002+03:00

Vieläkin tulee aamuja, joina jään kellon soitua typertyneenä makaamaan minuuteiksi, selälläni kattoa tuijottaen yritän hahmottaa todellisuutta ja sitä maailmaa, jossa erotuksena unistani en enää tunne sinua.

Yhä on päiviä, joina en jaksa kuin istua suihkun lattialla itkemässä, osaamatta antaa ikävälle edes nimeä.

Edelleen, päivittäin, elän hetkiä joissa jokin elementti on meidän, niin vahvasti, etten ensimmäiseen sekuntiin edes näe siinä mitään omituista saati väärää että sinun nimesi on mielessäni päällimmäisenä.

Niitä on ehkä vähän vähemmän kuin vielä viime kuussa, viime viikolla, ennen; sinä olet silti edelleen ihollani ja sen alla niin vahvasti, etten haluaisi elää läpi näitä päiviä. Kunpa voisin päästä suoraan siihen päivään, jona jättämäsi polttomerkki on arpeutunut, haalistunut, ja minä olisin juuri sen verran kokonaisempi.

Hei soita sun frendille Pasilaan

tai Susannan broidille, kelle vaan:

jeesaa mua pikkasen

Mä tarviin nyt jotakin vahvempaa,

jotain, jonka avulla voi unohtaa kaiken

Sitä tarvitsen

Hinnasta tänään ei kiinni jää,

voin säästötilin mä tyhjentää

Laitan vaik kaiken nyt menemään

jos edes tuntiin hänen nimeään muistais en

Sitä tarvitsen

Hei soita sun frendille Pasilaan,

mä harvoin oon ollut näin tosissaan:

jeesaa mua pikkasen

Nyt kaipaa en kädestä pitäjää

en vierelle ketään joka piristää koittais

ja ymmärtäis

Suostu en toisille puhumaan

ei se häntä takas tuo kuitenkaan

Hulluksi tuun jos en kohta saa

mieltäni hetkeksi vaientaa

Auta mua,

sitä tarvitsen

Mitään niin paljon en haluais

kuin etten hetkeen mä tajuais

että nyt yhtä oon vähemmän,

huomais: poissa on täältä hän

Mä tarviin, mä tarviin

Mä tarviin

- Mariska & Pahat Sudet: Jotain vahvempaa

Inte stor, inte liten men någonting där mellan

2011-08-23T21:21:00.003+03:00

En olisi millään jaksanut lähteä teatteriin. Tein päivän töitä kotoota käsin ja otin nokkaunet liian lähellä kulttuuritärskyjä. Herätessäni minua ei kiinnostanut mikään. Kotona oli hämärää ja ulkona harmaata ja suussa maistui tahmealle.

Lähdin kuitenkin, tietysti koska lupasin. Ennen teatteria nuokuin viinilasin äärellä, haukottelin, takeltelin sanoissani silkkaa aivojen toimimattomuutta ja bongailin huvikseni merkittäviä kulttuurishahmoja hakaniemeläisen baarin pöydistä. Tiistai tuntui hankalalle, samoin teatterille viettävä ylämäki ja lauseiden muodostaminen.

Biisi itsessään oli sangen lystikäs, sisältäen runsaasti karnevalistisia ja räikeän humoristisiksi tarkoitettuja täkyjä ja tehden tanssin seuraamisesta hetkittäin miltei populaarikulttuuria. Kontaktimme Miero evästi meitä etukäteen, kun luonnehdintaa erikseen tivasin, että esityksen viimeisellä neljänneksellä ei enää ole paljonkaan tekemistä tanssin kanssa. Mielestäni kuvaus oli niin kiehtova, että huomasin koko kappaleen ajan miettiväni, mikä on tanssin määritelmä ja mistä tuo ei-tanssillinen osuus alkaisi.

Pohdin, tarvitseeko tanssin aina olla liikettä - ja yritin, kuten niin kovin useasti aiemminkin, hakea ajatuksilleni vertauskohtaa sekä tukea musiikista. Musiikinhan ei tarvitse olla laulettua (rap) tai musiikki-instrumenteilla soitettua (industrial) tullakseen luetuksi musiikiksi; sen ei tarvitse olla rytmistä tai edes melodista ollakseen selvästi silti lajinsa edustaja. En saavuttanut tyydyttävää analogiaa, sillä ääni kai on elimellinen osa musiikkia, olkoonkin että tietyissä määrin äänen puuttuminen, tauko, luetaan myös osaksi sitä. Mutta entä tanssi, josta puuttuu liike? Mitä se edes olisi, millaista?

En päässyt ajatuksissani perille saakka, mutta sen verran kuitenkin että mieleni oli monin verroin virkeämpi kuin saliin astuessani. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan koin tarvetta kirjoittaa, jostain oikein aiheesta, jostain jonka myös muut ihmiset saisivat lukea. Tuntui, kuin jokin hieman pölyyntynyt ja kankea olisi hitaasti kirskahdellen alkanut jälleen käynnistyä, vaivalloisesti ja valittaen mutta kuitenkin.

En näissä kengissä, en tässä talossa

2011-08-17T21:36:00.003+03:00

Yksi pyytää Facebookissa lisäämään itsensä kaveriksi, jotta näkisi kuviani ja tämän jälkeen ilmoittaa, ettei meidän varmaankaan kannata nähdä livenä, mä kannatan rehellisyyttä.

Yksi löytyy baarista, on kiinnostunut, haluisin todellakin nähdä enemmän ja olis kiva tutustua paremmin ja siltikään aikaa ei ikinä löydy enkä minä jaksa maanitella enää koskaan ketään.

Yksi, keravalainen, haluaa ensimmäisessä viestissään tavata ja kolmannessa sanoo, ettei millään viitsi tulla Helsinkiin kun se vaan on jotenkin aina niin tuskaa.

Yksi on kiinnostunut ja aktiivinen ja oikein mukava, mutta sen seurassa minä en osaa olla, tuntuu että pitäisi jatkuvasti keikkua päkiöillään, valmiina poukkoilemaan ja pelaamaan ja olemaan vitsikäs ja kujeileva.

Ja minä, minä en tiedä mitä sanoa enkä edes mitä haluta, olen vieläkin enimmäkseen väsynyt ja surullinen ja ilmeetön ja silti tuntuu että olisi hyvä olla jotain muuta ajateltavaa ja että eikähän sitä ikinä tiedä milloin se osuu kohdalle ja että kotoota ei kyllä kukaan tule hakemaan. Samalla kuulen jonkun sanovan Dr. Philin äänellä, että se muu ajateltava voisi aivan hyvin olla jostain ihan muusta aihepiiristä ja että kun elämän koko muu paketti on kasassa, onnistuu sitten loppukin kuin itsestään ja että äitiskin vasta kuuskymppisenä.

Mutta minä en ole se (vaikka ehkä olenkin) enkä haluaisi olla sekään joka ei osaa tätä nimenomaista asiaa ollenkaan.

Se syö kasviksia puoli kiloa päivässä ja kuusi viipaletta ruisleipää. Se peseytyy huolellisesti päivittäin, käyttää hammaslankaa ja deodoranttia ja ripsiväriä. Sillä on erinomaiset perhesuhteet sekä laaja ja rakastava ystäväpiiri. Se menestyy töissä, saa vastuuta ja arvostustakin. Sillä on harrastuksia, omia kiinnostuksenkohteita: elämä. Sitä lähestytään baareissa, netissä, kadullakin; se osaa puhua ihmisille, nätistikin.

Silti se ei koskaan onnistu, ei edes silloin kun sen ajatukset eivät jahtaa toisiaan pakkomielteisesti, ei edes silloin kun se muistaa hymyillä eikä silloinkaan, kun se naistenlehtien psykologipalstan ohjeiden mukaisesti päättää valita onnen ja olla tietoisesti ajattelematta menneitä, tekee aarrekartan ja kosmisen tilauksen ja opettelee olemaan kiitollinen kastepisaroista ja vastapaahdetun kahvin tuoksusta.

Miksei?

Random acts of kindness

2011-08-08T20:28:00.002+03:00

Vatsakas, hämmentävän pronssiseksi paahtunut setä on leiriytynyt ikkunastani näkyvään puistoon. Sedän leiri muodostuu ohjaajantuolista, pyyhkeestä, piknikviltistä sekä Sävel- ja Iskelmäradioiden välillä seilaavasta transistoriradiosta. Olen ollut sedästä hieman huolissani: missähän se yöpyy?

Sitten, eräänä joutilaana auringontäyteisenä iltapäivänä lojumme ystävän kanssa puoliksi kulottuneella nurmella ja puhelemme niitä-näitä. Setä kävelee luoksemme, anteeks minä sitä vaan kun minulla on viideltä tossa sauna- ja pyykkitupavuoro niin ajattelin että voitte käyttää mun vilttiä sillä aikaa kun eikös tuo ruoho tahraa vaatteet ja kaikki. Hymyilemme hämmentyneesti kiitos me ollaan just lähdössä ja katsomme toisiimme sillä on kotikin! Vielä pitkään tapahtuneen jälkeenkin hymyilyttää: että se on skannannut kaikista puistossa vetelehtivistä juuri meidät ja tarjoaa vieraanvaraisesti fasiliteettejaan käyttöömme, miksihän.

Treeneissä parikseni päätynyt jengikaveri sanoo sun pariks on turvallinen tulla kun oot niin luotettava ja hyvä. Tunnustus saa minut luistelemaan vähän pontevammin, vähän paremmassa stancessa ja seuraavan drillin teen ihan silkalla mielihyvävoimalla.

Tampereen Ilonassa on meluisaa ja ahdistavaa. Seison työlääntyneenä odottamassa seuruettani, kun ohitseni kävelee nuorukainen selvästikin tyttöystävänsä kanssa. Sun tukka on tosi makee se sanoo, niin vilpittömän ystävällisesti hymyillen etten voi kuin uskoa ja kiittää yllättyneenä.

Toimitusjohtaja soittaa mä oon tykänny tosta sun tyylistä hoitaa näitä juttuja ja tarjoaa minulle kiinnostavaa uutta projektia. Tunnen, kuinka ryhtini kohoaa oitis vähän lisää ja soitan heti tilaisuuden tullen äidille.

Hetken tuntuu ihan hyvälle, hetken muistan taas millaista on kun on tavallista ja mukavaa ja sellaista että jaksaa innostua.

Ennen lauloin kauniimmin, kunnes vihdoin tajusin: se ei vie sua unista pois

2011-06-07T10:51:00.002+03:00

Tuntuu vaikealle hyväksyä, että minusta tuntuu tältä jonkun toisen ihmisen vuoksi, että olen antanut jollekulle toiselle vallan saada minut tähän. Jos joku olisi kuollut, jos olisin saanut potkut tai vaikkapa vammautunut, olisi romahtaminen jotenkin oikeutetumpaa.

Nyt mitään sellaista ei ole. On vain ollut suuri rakkaus, minulle ehkä se suurin, ja sen jälkeen hyväksyminen, ymmärrys siitä ettei itse olekaan ollut yhtä ainutlaatuinen sille toiselle.

Suuttumus, itseinho, häpeä: miksen minä riittänyt? Miten olisin voinut olla, jotta olisin ollut enemmän, kylliksi? Miksen ymmärtänyt aiemmin?

Ja samalla armeliaisuus, tieto siitä ettei koskaan saa kokea mitään todella suurta ellei urheasti heittäydy, anna itseään kokonaan, niin täysin ettei sen loputtua ole löytää enää kotiinsa kun eksyy kesäisille kaduille ja tahmeille terasseille ja puistoihin joissa on aina joku toinenkin, ja huonoihin ideoihin ja muistoihin. Halveksunnan ja pohjattoman ikävän ristiriita, mä olin siellä kun sulla oli vaikeaa missä sä olet nyt kun sua tarvitsisin.

Vaikka kukaan ei ole väittänytkään, että elämä olisi oikeudenmukaista ja tasapuolista, sitä odottaa silti. Tunne on sukua sellaiselle epäreiluudelle, jota kokee ikänsä terveesti ja kehoaan vaalien elänyt ihminen, joka silti sairastuukin yllättäen vakavasti: miksi juuri minä?

Ja yhä tuntuu nöyryyttävälle sanoa, että kyse on ihmisestä, vain toisesta ihmisestä. Ei mistään sen ylevämmästä.

Baby I've been here before, I've seen this room and I've walked this floor

2011-05-29T21:04:00.004+03:00

"Ehkä säkin olet vähän masentunut", sanoo Dahlia ja minä jään miettimään. Olen hetkeä aiemmin kertonut, miten hyvistä ja riittävistä yöunista huolimatta väsyttää alati eikä mikään lepäämisen määrä tunnu riittävän.

Ennen olin innokas penkkikultturelli, kävin teattereissa ja näyttelyissä ja keikoilla ja tapahtumissa. Nyt en saa mitään aikaiseksi, mikään ei tunnu kiinnostavan sen vaivannäön edestä ja kun joku pyytää jonnekin, ajatuskin lähtemisestä ahdistaa kuin hartioista liian pieni takki.

Joskus pidin itseäni valveutuneena, maailman asioista edes etäisesti kärryillä olevana. Edelleen luen sanomalehden joka aamu ja nettilehtiä pitkin päivää, toisinaan katson uutisetkin, enkä silti tajua mistään mitään: mikä lentolakko, minä luulin että tuhkapilvi.

Kotona pyykit pesen ja tiskit, sen verran on pakko, mutta siivota en jaksa. Eteisestä olohuoneeseen kulkee polku paljasta lattiaa, sitä reunustavat vaateröykkiöt, likaiset ja puhtaat, sekä monisteniput ja mainoslehdet. Kynnysmatolla on lantsareista varisseita heiniä, keittiön lattialla kaurahiutaleita ja kajalkynän teroitusroskia.

Huomaan, että olen jo kahdella kauppareissulla unohtanut pakata maksettuja tuotteita kassiin, jättänyt ne lojumaan liukuhihnalle ja huomannut unohdukseni vasta tuntien päästä, kaupan jo sulkeuduttua.

Tuntuu typerälle itsetehostukselle toistella, ettei jaksa; ettei tunnista itseään tästä kaikesta, olosta joka on jatkuvasti onneton tai yhdentekevä sellaisella tavalla, ettei sitä saa ravistettua kohentamalla ryhtiä tai ajattelemalla saippuakuplia ja koiranpentuja. Että kun joku läheinen koskettaa lämpimästi, kysyy vointia myötätuntoisella äänellä tai tarjoaa apuaan, on pakko katsoa muualle ja purra poskea kun itku yrittää tulla sellaisella voimalla, että paine tuntuu keuhkoissa saakka.

Miten minä jouduin tänne? Paikkaan, jossa on hämärää ja ahdasta ja epätasaista; paikkaan, josta en osaakaan ulos?

Haalistuu, sanat ja muu kaikki haalistuu

2011-05-26T22:32:00.004+03:00

Tuleeko vielä joskus joku, joka jää? Joku joka saa vatsassa lepattamaan ja sukat pyörimään ja kaiken sen, ja jää? Joku, jonka jälkeen tavaroita ei tarvitsisi postittaa tai toimittaa noudettavaksi jostain, ei tarvitsisi koska se ei lähtisi.

Päässä soi yhdentekeviä renkutuksia yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa like a moth I'm drawn into your flame ja tuntuu taas vaikealle keskittyä, tarttua. Jos istuu ikkunalaudalla kyllin pitkään, voi nähdä miten puiston lehdet muuttuvat fosforinvihreistä hopeisiksi illan myötä.

Ja pariskuntia, niitä en halua nähdä kadulla kävelemässä tai ollenkaan. Olisiko helpompaa elää niin, ettei mikään koskettaisi eikä ketään pitäisi ikävöidä?

Ettei näe muuta maailmaa

2011-05-16T21:48:00.003+03:00

Minä en ole kummoinenkaan seikkailija. Minua pelottaa usein ja maailma on pullollaan asioita, jotka saavat minut hyvin huolestuneeksi. Minusta elämässä on pääsääntöisesti aivan liikaa sellaista arvaamatonta ja ennakoimatonta, johon ei voi itse vaikuttaa ja joka vain menee jotenkin, jostain syystä eikä siitä voi edes valittaa kellekään.

Siksi minä kerään lohtuajatuksia: sileitä, pyöreitä ja rauhoittavan viileitä, ajatuksia, joiden ympärille voi puristaa sormensa ja saada niistä voimaa samalla tavalla kuin meren viistämistä rantakivistä. Minulla on niitä monta varastossa, toimivia ja hyviä, pieniä ja välillä täysin epäolennaisia mutta silti merkillisen huojentavia.

Juuri nyt en muista niistä ainuttakaan. Minua ahdistaa, tunnen ajavani päistikkaa jyrkkään mutkaan, niin kovaa etten ehkä selviä jos tie ei oikenekaan ajoissa. Pelko tekee askeleeni vastahankaisiksi, kuin koettaisin kulkea talutettuna sokkoleikissä, olkavarsien sinelmät muodostavat oudon ruttoisen pakanamaan kartan ja minä luistelen kuin henkeni hädässä, luistelen kun en muutakaan osaa. Kaasutan risteyksistä liian lujaa, lähden kotiin ensimmäisenä katsomatta ketään silmiin ja teen kaikkea aivan ylenpalttisesti tai en alkuunkaan kylliksi. Huojun kuin odottamattomassa sivutuulessa ja koetan selvitä tilanteista vauhdilla, juoksemalla niiden läpi. Ettei osuisi. Ettei aina sattuisi.

Ehkä sekin menee ohi?

2011-05-10T19:03:00.002+03:00

Tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa; ettei pitkään aikaan ole ollut. Näinä päivinä tuntuu, etten riitä, etten ole kylliksi, en osaahaluapysty tarpeeksi.

En riitä suhteessa. En pääse koskaan sille korkeimmalle palkintojakkaralle, joudun aina jonottamaan, en saa koskaan valita ensin ja sekin on ihan oma vikani kun en elä paremmin.

En riitä ystävänä. En ymmärrä soittaa ihmisille ja pyytää niitä johonkin, en tajua tai sitten unohdan. En keksi mitään hauskoja juttuja enkä jaksa lähteä mihinkään, haluaisin vain istua auringossa silmät kiinni ja polttaa tupakkaa.

En riitä joukkueurheilijana. En treenaa tarpeeksi enkä aseta lajiani kyllin korkealle prioriteeteissani. En kehity kyllin nopeasti enkä vieläkään ehdi tajuta montaa asiaa kerralla.

En riitä töissä. Minulla ei riitä äly, viitseliäisyys eikä moraali, kärsivällisyyteni on alati äärirajoillaan ja mielikuvitukseni näyttää päivästä toiseen samaa savenväristä pysäytyskuvaa parkkihallin seinästä.

En ole niin paljon kuin haluaisin olla. Ikkunan takana on kesä enkä minä jaksa osallistua siihen. Hetkellisesti tuntuu hyvälle: kun ajaa aamuauringossa pitkin Tuusulanväylää, tankki on täynnä ja asvaltti kuivaa.

Kun jauhaa treeneissä samaa drilliä kuudetta kertaa ja vihdoin tajuaa jotain olennaista, ymmärtää miksi sitä tehdään ja vahingossa osaakin vähän; kun hiki tekee otsaan hiusvärietsauksen ja maitohappo tuntuu polttavan keuhkoissa saakka ja silloin, juuri silloin saa tehtyä sen missä ei ennen onnistunut.

Kun istuu Lintsin kallioilla viimeisissä auringonsäteissä eikä kalja lopu koskaan ja puhutaan yhdentekeviä ja väliin tärkeitä, sellaisessa suhteessa että olo on turvallinen ja varma ja peloton.

Ja muuten olo on yhdentekevä, herätessä ensimmäinen tunne on avuttomuus ja sen jälkeen musta aukko, josta jokainen päivä on taisteltava käyntiin, jokainen puurolusikallinen suuhun, jokainen askel eteenpäin.

Ettei mikään palaa enää koskaan ennalleen, eikä mikään myöskään milloinkaan muutu jos kaikki vain istuvat käsiensä päällä odottamassa ajan kulumista. Että on rakkautta, josta on vaikea puhua ja vielä vaikeampi osoittaa, rakkautta joka sulkee pois ja pakottaa valitsemaan. Että on epävarmuutta, heikkoutta ja ahdistusta; että puuttuu uskallusta, ehkä tahtoakin tai tunteita.

Ettei osaa päästää irti tai uskalla lähteä. Että tyytyy.

Sinä ja minä aamukastikkeessa

2011-04-11T21:07:00.002+03:00

Jos laittaa kellon soittamaan lauantaiaamuna seitsemältä, käy suihkussa ja pesee tukan ja hampaat, syö aamupalaa, meikkaa ja laittaa tukan ja lähtee Populukseen yhdeksäksi, voi joutua seikkailuihin. Sellaisiin seikkailuihin, joissa LABin Splendidin näköinen mutta rohtuneempi ikirokkari tulee antamaan esiintymisvinkkejä ja jota kyynärsauvalla varustautunut naisystävänsä lopulta puolustaa tappelussa, joka alkaa nopeasti ja on ohi vieläkin nopeammin ja jonka toisena osapuolena vihainen militantin näköinen salamanyrkki. Sellaisiin seikkailuihin, joissa Valtterin kirpputorilla aamutuimaan pistäytynyt ja sen jälkeen ilmeisesti omasta taskumatistaan naukkaillut tyylikäs vanhempi rouva esittelee löytämäänsä Al Capone -hattua (oliko se Al Capone? Kuka se oli?) ja laulaa rehvakkaasti eläytyen mukana, kun joku valitsee kappaleekseen Hotel Californian, miks te nuoret haluutte laulaa näitä vanhoja lauluja.

Siinä seikkailussa voi käydä niin, että välillä käydään Alepassa ja arvotaan siiderihyllyllä pitkään doom metal -äänellä eri esanssien välillä. Siinä istutaan välillä kadunvarteen pysäköidyssä autossa ja vinoillaan teatteriin menossa olevalle daamille, joka on liian huono parkkeeraamaan ja liian hieno kävelemään ja jonka mies on oletettavasti pankinjohtajana Kauniaisissa. Välillä istutaan myös kadulla ja otetaan iPhonella salakuvia toisistamme, sellaisia joista aurinko ja tunnelma ja joutilaisuus välittyy täydellisesti ja kaikki tuntuu niin helpolta että naurattaa. Käydään ostamassa plektroja ja kitaraständi Paulille musiikkiliikkeestä. Istutaan odottamassa alennuspitsoja pienessä kulmapitseriassa, johon yhtäkkiä pyyhältää hieman meitä nuorempi nainen mä asun tossa vastapäätä ja sun tää ovikello on tosi äänekäs, se kuuluu suoraan mun ikkunasta sisään ja mulla on ihan kauhee krapula enkä mä pysty nukkumaan. Puhutaan kämmeniimme ymmärränkö nyt oikein pitäiskö meidän muuttaa tapojamme siksi että sinä juot liikaa ja meitä hihityttää.

Istutaan Tokoinrannassa pitsalaatikot sylissä ja laatikossa jo jäähtynyttä pitsaa ja puhutaan niitä näitä. Aurinko säkenöi sohjoisen lahden pinnasta eivätkä pullot vaju ollenkaan. Kun Oivassa on taas laulun aika siirrytään sisätiloihin ja lauletaan, melkein enemmän kuin mieli tekisi. Meiltä tullaan tilaamaan kappaleita, ihan sama mitä mut laulakaa kun te kuulostatte niin hyville, me haemme toisen pullon kuohuviiniä mitä te juhlitte ja taas käydään vetämässä Hengaillaan. Koko ajan aurinko paistaa täysin väsymättä, ehkä ensi kertaa puoleen vuoteen ja päivä tuntuu yhtä pitkälle kuin kesä 2008.

Tätä olen kaivannut, näitä ihmisiä ja juuri tätä, luulen että me kaikki olemme, tunnetta siitä että voisimme olla Kesäkavereista ja siitä että kaikki paitsi tämä on tarpeetonta. Taustalla soi jatkuvasti Peggy ja Kevät ja Kemiaa eikä siinä ole mitään vikaa.

Just 'cause you're full of it doesn't mean that you're the shit

2011-03-29T21:12:00.004+03:00

On viikon Minä en ymmärrä -osion vuoro. Tällä kertaa keskitymme televisio-ohjelmiin ja puemme kukallisen päähineen tahallamme trendikkäästi vinoon.

Kutsukaa tosikoksi, mutta kaikkien maailman sisustusohjelmien joukosta Suomen kaamein kämppä on mielestäni jollain tasolla uskomattomin. Ymmärrän vielä sen, että joku sisäsuomalainen perusperhe haluaa muokata asunnostaan myyvemmän näköisen tai saada uusia säilytystilaideoita tai ylipäänsä että joku tarvitsee vähän näkemystä tai vetäviä värejä elämäänsä tai näin. Se, että ihminen oikein lähettää av-näytteen omasta olohuoneestaan, jossa on pesukone keskellä lattiaa ja kaksi kaupungin hiekoituslaatikkoa vähän niin kuin teekkarin sisustuselementteinä ja poseeraa itse sohvalla ykkösiin sonnustautuneena ja julistaa tyytyväisenä että "Moi, mä oon Paula ja mulla on Suomen kaamein olohuone!", on mielestäni ainoastaan väsyttävää typeryyttä. Että joku on vain laiska, tyhmä ja saamaton eikä oikein itse jaksa siirtää tavaroita paikoilleen tai poistaa tapetteja seinistä ja kekseliäästi ajattelee että tv-ryhmähän voi tehdä sen yhtä kätevästi ja sitten pääsee itsekin telkkuun ja kvarttijulkkikseksi ja sehän on aina kiva - se häviää käsittämättömyydessään vain sille, että on todellakin olemassa ihmisiä, jotka selvästikin tällaista viihdettä kaipaavat ja kuluttavat.

Satuinpa tässä eräänä merkillisenä viikonloppuisena myöhäisiltana, jolloin olin kotona mutta selvin päin, hereillä mutta vailla viihdykettä näkemään televisiosta joltain oletettavasti mainosrahoitteiselta kanavalta katkelman brittirealitya nimeltä Lemmi, kosi, vältä (Snog, marry, avoid tai jokin sen suuntainen saattaa olla alkuperäisnimi). Jäin katsomaan ällistyneenä useaksi toviksi. Jos ymmärsin oikein, ohjelman pihvi oli seuraavanlainen: joka jaksoon on valittu muutama (ilmeisesti, toivottavasti hakemuksensa lähettänyt ja sitä kautta löydetty) hahmo, jonka tyyli kaipaa ohjelmantekijöiden mielestä luonnollistamista. Valitut ovat tietysti kiehtovan kontrastin aikaansaamiseksi cyberpunkkareita, riikinkukkohomoja tai ns. Sheila-luokkaa edustavia lähiökisuja. Näytetään ennen- ja jälkeen-kuvia, haastatellaan itse muuttujaa ja hänen ystäviään ja osoitetaan, mitkä kohdat muuttujan omassa tyylissä ovat ongelmallisia - epäluonnollisia? Tämä kaikki tehdään nokkelasti robottityyppisen naisäänen ohjeistamana, mekaanisten surinoiden ja muiden avaruusajan äänitehosteiden ryydittäessä kuvakerrontaa. Tämän jälkeen seuraa ohjelman arvelluttavin osio. Joillekuille satunnaisesti valituille (tai ainakin satunnaisuuden illusiota huolellisesti katugallup-ympäristön ja vastaavan rekvisiitan avulla vaalien esitetyille) vastakkaisen sukupuolen edustajille näytetään muuttujan kumpiakin kuvia, minkä jälkeen heiltä kysytään, mitä seuraavista haluaisivat tälle henkilölle tehdä: lempiä, kosia vai välttää. Sama kysymys esitetään luonnollisesti myös päähenkilölle itselleen - ja sitten näytetään sellaisia yllättyneitä ja hepnaadilla lyötyjä ilmeitä, kun henkilö kuulee muiden ihmisten mielipiteitä kummastakin lookistaan. Poikkeuksetta ulkopuoliset hahmot pitävät luonnollistetusta lookista enemmän, kun taas itse muuttujat tuntuvat preferoivan itse valitsemaansa ja ylläpitämäänsä tyyliä - ja hyvä näin.

Olen muutenkin aivan äärimmäisen allerginen tällaisille tyyliauktoriteeteille kuten se ruotsalainen blondi bloggaaja ("naisten ei koskaan pitäisi sitä-ja-tätä", nimeltään ehkä Ebba-jotain) ja keitä näitä nyt on, jotka koppavasti vain kertovat, millä ihmeen lihaksilla?, mitä kenenkin tulisi ylleen pukea ja mille kulloinkin näyttää ollakseen oikeanlaisia. Tämä sarja kuitenkin räjäytti vähäisenkin ymmärrykseni seinille kuin Glock 19:n piippua imemään erehtyneen actionagentin apulaisen aivot: miksi tätä tehdään? Kenelle? Mikä pointti? Kuka tätä katsoo ja minkä vuoksi? Suomeen se on selvästikin saatu osana jotain timantinkovaa ohjelmapakettia, tämän verran kavaltaa itse ohjelmapaikkakin.

Että menestyäkseen ihmisen tulee olla laskelmoiva, manipulatiivinen, röyhkeä ja kovaääninen opportunisti. Sitäpä en tahtoisi millään niellä, mutta mitä muutakaan tämäntyyppiset ohjelmat maailmastamme kertovat. En viitsisi oikein edes miettiä sitä toista puolta: että millaisessa todellisuudessa elävät kokevat juuri tällaisen materiaalin viihdyttäväksi ja ihan seuraavat tätä kamaa. Niitäkin ihmisiä on oltava, eihän moista muuten tuotettaisi.

Jos tulevatkin vuodet väliimme vain kietoutuu

2011-03-27T20:56:00.002+03:00

Mitä silloin tehdään, kun on koko ajan niin ikävä ettei ajatuksiin tunnu mahtuvan mitään muuta? Olen ajaa aamujunalla seisakkeeni ohi kun en ole tajunnut matkan etenemistä, istun ja mietin sinua ja sitä kun viimeksi. En enää muista, millaista elämä oli silloin kun sinä et ollut siinä: oliko se parempaa, yksinkertaisempaa? Teet minut suunnattoman onnelliseksi - sinun kanssasi tuntuu niin oikealta, niin kokonaiselta, etten keksi mitä muuta enää haluaisin eikä ole mitään mihin sitä vertaisin. Teet minut syvän onnettomaksi - ilman sinua en saa mistään kiinni ja kaikki tuntuu astetta laimeammalta paitsi tieto siitä, ettet sinä ole siinä.

Mitä meille kuuluu, kysyn, ja puhumme pitkään siitä, miten tuntuu samalle kuin olla neljättä tuntia tatuoitavana: näkee edistystä, näkee jo päämäärän häämöttävän ja silkan idean sijasta valmista kuvaa. Ei ole mitään hätää eikä olo oikeastaan ole huono, mutta silti ei jaksaisi vittu enää yhtään ja loppuis jo. Tunnen, miten energiani ja kaikki liikenevä tahtomiseni menee tähän, olen naiivin varma että tämän ratketessa kaikki muukin elämässä järjestyy. Ahdistaa etten pysty enempään, mutten mahda mitään: tämä on se mitä tahdon, enemmän kuin mitään maailmassa ja tiedän etten voi hellittää ennen kuin se on ohi.

Please come now

I think I'm falling

Maybe I don't really wanna know how your garden grows

2011-03-21T19:04:00.003+02:00

Missä menevät ihmisen oikeuksien ja toisaalta velvollisuuksien rajat? Asiakkaana, asiakaspalvelijana? Puolisona, ystävänä, työtoverina? Ihmisenä - Nuu lisäisi tähän vielä että henkilönä?

Muistan lukion filosofiantunneilla määritellyn, että jokaista oikeutta kohden on olemassa velvollisuus: jossakin, jollekin. Koska kansalaisella on oikeus peruspalveluihin, on valtiolla (ja käytännön viime kädessä siis kunnalla) velvollisuus niitä tarjota. Lapsella on oikeus huolenpitoon, vanhemmalla siihen velvollisuus. Ihmisoikeudet ovat kaikkien - kuten myös velvollisuus kunnioittaa niitä.

Nämä ovat helppoja. Entä kun perustarpeet on tyydytetty, voimmeko sanoa meillä olevan oikeuden laadukkaaseen televisioviihteeseen? Kellä sitä on velvollisuus tuottaa? Olisi varmasti mukavaa kalamiehen saada saalista - kukaan tuskin kuitenkaan kutsuu tätä hänen oikeudekseen.

Kun mennään abstraktimmin jäsentyviin asioihin, tunteisiin ja kahdenvälisiin sopimuksiin, huomaan joutuvani usein hieman ymmälleni. Onko ihmisellä oikeus huonoon tuuleen ja pahaan mieleen? Aivan varmasti. Onko niitä oikeus purkaa? Kyllä kai. Julkisesti, tuntemattomiin tai ainakin syyttömiin ihmisiin? Kenet voisi velvoittaa ottamaan tällaisen vastaan?

Puhuimme viikonloppuna ystäväni Vapaustaistelijan kanssa lyhyesti siitä, miten monissa yhteyksissä vedotaan ihmisten yleiseen pahaan oloon ja siihen, miten se sitten tulvahtelee yli milloin minkäkinlaisessa kontekstissa. Jos ketään ei voi suoranaisesti velvoittaa ymmärtämään ja hyväksymään motivoimattomalta tuntuvaa ylireagointia tai suoranaista vihaa, voi toki aina vedota yleiseen inhimillisyyteen: ihmisiähän tässä vaan ollaan, kaikilla on joskus pahoja päiviä. Mutta kuinka pitkälle tämä riittää - kuinka pitkälle sen voi vaatia riittävän? Milloin voi sanoa saaneensa kyllikseen? Mikä on se raja, jonka jälkeen ei enää tarvitse kääntää esiin toista poskea vaan stiletin terä? Miksi jollakulla olisi lupa purkaa omia ongelmiaan toisiin? Kuka määrittää, kuka voi kyllin huonosti tehdäkseen niin - kuka voi vertailla, kenen olo on huonoin?

Tätä pohdin, kun luen muiden ihmisten elämästä ja häpeän hieman itsekkyyttäni ja kiihkeää haluani määritellä omat, ylittämättömät rajani. Sairaanhoitajat, sosiaalityöntekijät, yläasteen opettajat. Mikä saa nämä ihmiset jaksamaan? Millä he pitävät huolen siitä, etteivät itse huku siihen kaikkeen vaikeaan, kipeään ja raskaaseen, joka heitä ympäröi varmasti enemmän kuin keskivertohahmoa? Minä saan vastaani suunnilleen kerran kuukaudessa hankalan asiakkaan, joka huutaa, mesoaa, nimittelee ja uhkailee - useimmiten täysin syyttä ja omaa huolimattomuuttaan. Kuntokeskuksessa. Jos olen tasapainoisella tuulella, säälin näitä pikkuruisia, surkeita ihmisiä, joille minun työpaikkani saattaa olla ainoa tilaisuus osoittaa valtaansa ja voimiaan. Useimmiten kuitenkin pahoitan mieleni epäoikeudenmukaisuudesta ja suutun käytöstavattomuudesta sekä silkasta tyhmyydestä. Kiihdyn täysin niiden öykkärien tasolle, vailla mahdolllisuutta pelata peliä niiden säännöin. Ehkä tämäkin on luonteenlaatukysymys, ehkä tämäkään ei ota kaikilla yhtä koville. Minusta vain tuntuu, että kestän moukkailua ja paskamaista käytöstä päivä päivältä kehnommin ja vähän pelkäänkin sitä päivää, jolloin huomaan sanovani että nyt riittää.

Kun taas puhutaan ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella lähellä - ystäviä, työtovereita, sellaisia, jotka eivät ole joitakuita yhdentekeviä tuntemattomia - on kaikki vielä hieman vaikeampaa. Omaishoitajat (viralliset tai sellaisiksi vain joutuneet), mielenterveyskuntoutujien puolisot, erityislasten vanhemmat. Missä kohden sanoa masentuneelle ystävälle, ettei enää osaa auttaa, ettei keinoja enää ole eikä voimiakaan, että hakisit oikeasti apua ennen kuin käy hassusti? Miten saada työtoveri ymmärtämään, että vaikka uskotuksi valitseminen vähän imarteleekin ja tälle toki toivoisi kaikkea mahdollista hyvää, ei välttämättä ole itsekään aina siinä tilanteessa, että kestäisi täyslaidallisen emotionaallista oksennusta niskaansa kesken työpäivän? Ylipäänsä: miten voi sanoa, että älä kerro mä en jaksa kuunnella enkä halua tietää leimautumatta sydämettömäksi ja itsekkääksi julmuriksi?

Minä olen se, joka pyytää vuodatuksiaan anteeksi ja kiittää siitä että on saanut avautua - jonkun mielestä varmasti typerän nöyristelevästi. Minä vain koetan omin, vajavaisin ja kömpelöin keinoineni varmistaa, etten kuormita liikaa sellaista, joka ei pysty ottamaan vastaan enempää. Vaikka kyllä sen minusta pystyy haistamaankin toisesta, kun vain yrittää.

Everybody's Somebody's Fool

2011-03-19T16:32:00.004+02:00

Lojun sängyssä naurettavan pitkään. Tiskaan. Pyykkään päiväpeittoni. Vaihdan kukkiin mullat ja suihkutan ne perusteellisesti. Siivoan keittiön kaapit ja teen löytyneistä aineksista ihan kelvollista ruokaa, jonka syön pois.

Minun ei tee mieli olutta, mutta juon sitä silti. Kuuntelen The L Wordin soundtrackia Spotifysta ja vahdin masentavasti hupenevaa aikapalkkia ruudun oikeassa yläkulmassa. Tuijotan ikkunasta puistoon minuuttikaupalla, lumi hiutaloi verkalleen, pyörteillen kadulle tuupaten kevättä perääntymään muutaman askeleen eikä sekään tunnu miltään.

En aio lähteä syntymäpäiväkesteille, jonne minut on kutsuttu, mutten mene treeneihinkään. Eilen poltin vuoden ensimmäisen savukkeen; se maistui juuri niin yhdentekevälle, että tiedän niitä tulevan vielä lisääkin.

Näen unia moottoripyöristä ja hevosista, laulamisesta ja sinusta.

En tahdo ryhtyä mihinkään, mihin sinä et liity; en tahdo ryhtyä mihinkään ilman sinua. Kevät etenee enkä jaksaisi odottaa enää yhtään.

Skynda dig, skynda dig, nu är det bråttom!

2011-03-01T19:40:00.002+02:00

Kaikki tuntevat ihmisryhmän nimeltä Rientäjät. He teputtavat, kipittävät, hiihtävät, he hosuvat eteenpäin toimeliaasti viuhtovin käsivarsin, lievässä etukumarassa osoittaakseen että nyt on kiire!. He säntäävät bussipysäkille hengenvaarallisesti kadun yli, pakokauhuisesti olkansa yli vilkuillen, lyhyin kiihtynein askelin. Yleensä vielä bussiin jonotettaessa he onnistuvat kiilaamaan pari kanssamatkustajaa, sillä heillä on aina vähän muita enemmän kiire.

Todellisuudessa he etenevät tehottomasti ja holtittomasti ja saisivat askellukseensa huomattavasti enemmän matkaavoittavuutta kun hellittäisivät vähän, oikaisisivat ryhtinsä ja antaisivat painopisteensä laskeutua luonnolliselle korkeudelle.

Rientäjät saavat minut tolaltani syystä, jota en pysty selittämään itselleni. Mitäpä minulle kuuluu se, miten kukin omalla ajallaan etenee. Rientäjät kuitenkin kylvävät paniikkia ja hätäännystä sekä yleisesti levotonta ilmapiiriä käytöksellään ja herättävät minussa miltei vastustamattoman halun ravistella turha hoppu pois hosaajista perinteistä kaulusotetta käyttäen. Rauhotu saatana.

Tunnen olevani alakuloinen ja kaikilla saroilla riittämätön, kuin osuisin tikkataulussa jatkuvasti enintään kuutoseen. Kuin ihmisseurassa pääsisin enintään eteiseen mutten koskaan huoneisiin. Kuin lupaavan sprinttialun jälkeen juuttuisin päänsisäiseen liejuun enkä milloinkaan saavuttaisi edes kalkkiviivoja. Luen aivan tavallista tasoa edustavan asiakasmeilin ja olen purskahtaa itkuun. Onko koskaan enää kokonaan hyvää, vaivattoman tuntuista ja luontevaa? Lakkaako ikinä pelottamasta? Milloin?

Mies, nainen, kurpiomummo

2011-02-22T21:25:00.002+02:00

Nyt aion sanoa rumasti ja kohtuuttomuuteen kärjistäen. Jos olet herkkä ja eteerinen (miten vitussa edes olet täällä?): sinua on varoitettu.

Olen tällä hetkellä elämässäni enimmäkseen äkäinen, kärsimätön ja aika raivokas. Monet asiat sysäävät minut reunan yli ja saavat suonen tykyttämään ohimossani epäterveellä sykkeellä. Aivan erityisesti minua riepovat monet lapsiperheisiin liittyvät asiat, kas tällaiset:

Edelleenkin ne vastenmieliset ja kerrassaan tarpeettoman intiimit statuspäivitykset Facebookissa. Maitobaari on auki on ihan kesyimmästä päästä, samoin kertomus siitä että kotiäiti voi shoppailla kerrallaan korkeintaan kolme tuntia, minkä jälkeen boobsit tarvitaan taas kotiin. Mutta ehdottomasti kuvottavinta on, kun viimeisillään raskaana oleva nainen päivittää että kolkuttaako joku jo alaovella, ihan silmäniskuhymiöllä kuorrutettuna.

Ihan totta hei. Kaikki, ihan kaikki tietävät että vauvat syövät maitoa jota puolestaan saadaan tissistä. Kaikki myös tietävät, mistä lapset tulevat maailmaan - pitääkö niitä asioita nyt vittu alkaa hieroa toisten naamaan? Minua aika vähän kiinnostaa kuvitella jonkun entisen työkaverin tissejä, etenkään kenenkään pääasiallisena ravinnonlähteenä - puhumattakaan siitä, että haluaisin kuluttaa aikaani lukien hänen, tuota, alaovestaan.

Sittenpä luin PAM-lehdestä (3/2011), miten eräissäkin yrityksissä sovitellaan lomarulettia. Yleinen kanta tuntuu olevan, että perheelliset ovat etuajo-oikeutettuja lomista päätettäessä: lapset ovat pieniä vain niin vähän aikaa.

Paskan marjat, ne ovat tosi monta vuotta pieniä. Sen lisäksi perheellisyys on itseaiheutettu tila eikä mikään luonnonvoiman kaltainen asiain tola, minkä vuoksi minusta on kohtuutonta, että perheettömyys automaattisesti tarkoittaa tuonkaltaisissa asioissa ikuisesti joustamaan pakotettua toisen luokan kansalaisen asemaa. Parasta kuitenkin koko artikkelissa on mielestäni ravintola-alalla työskentelevän Pekka Mäkisen repliikki:

"Sinkkuja tullaan vastaan vapaapäivien vaihdoissa muulloin. Ja uusi vuosi tai juhannus voi olla sinkulle tärkeämpi kuin perheelliselle."

Sisäänrakennettuna siis jälleen kerran oletus siitä, että jos et ole perheellinen, et ole oikein aikuinen vaan hurjasti juhliva ja itsekäs tenava, jolle on oikeastaan ihan sama milloin saa lomailla kunhan silloin saa dogabailaa.

Mäkinen jatkaa lausuntojaan:

"Kesäloma on perheelle yhdessä odotettu vuoden kohokohta."

Lomahan ei missään tapauksessa ole sinkulle - ja hänen viitekehykselleen - (yhdessä tai erikseen) odotettu vuoden kohokohta. Eikö olekin jännnä.

Näiden lisäksi suututtavat samat asiat kuin ennenkin, eli huonot televisiomainokset, kollegat ja alaiset, joita pitää paimentaa kuin pieniä lapsia, se että alati palelee vaikka miten pukisi, se ettei voi tietää mistään mitään ja silti pitää vetää kuin tietäisi, se ettei ehdi eikä osaa nukkua ja on siksi ruumiin näköinen ja yhtä hyvällä tuulella muutenkin, se että itse on kärsimätön ja kiittämätön eikä mikään riitä eikä mikään oikeasti ole huonosti mutta tuntuu sille että kaikki on päin vittua ja kenen syyksi senkin voisi laittaa.

En näköjään kuuntele enää edes musiikkia ikinä.

Yksi synti sallitaan

2011-02-18T21:52:00.003+02:00

Kaikki 43-vuotiaat naiset tuijottavat minua kadulla: tutkivasti, paheksuvasti, tuomiten. Tuntuu kuin ne tietäisivät minusta jotain, mistä en itsekään vielä ole kuullut. Väistän niiden katsetta ja sanon kohdalla äänettä anteeksi.

Makaan tatuointiliikkeen pöydällä ja luen ruotsinkielisestä tatuointilehdestä, miten muuan nuori daami on ottanut nahkaansa kuvan jokaisen mynkään menneen rakkaussuhteensa muistoksi. Yhtäkkiä ei enää tunnu ollenkaan ujostuttavalle, että reisieni välissä häärää miltei tuntematon mies satuttaen minua. Ajattelen sitä, miten tatuointeja otetaan lähes yksinomaan kurvikkaista naisista muttei juuri milloinkaan vähäpukeisista miehistä ja sitä, miten nolot pikkuhousunmuotoiset ja takamuksesta reikäiset Speedot tutulla vartalolla istuvat. Ulkona kullanvärinen päivä taittuu musteiseksi illaksi ja minä rauhoitan itseäni ajattelemalla, ettei kivusta aina väistämättä seuraa vaaraa.

Liukuportaissa potkin tahallani edellä menevää poikaa jalkoihin oi anteeks ja mietin, miten tietyt ihmistyypit tunnistaa matkan päästä. Ovat ne, joiden ajatuksen rytmi ja pinta-ala osuvat omiin niin, ettei niille koskaan tarvitse selittää. Ovat ne, joista tietää mitä ne aikovat ja mihin suuntaan lähtevät, muttei milloinkaan saa askeliaan sovitetuksi niihin tai edes halua. Tietysti ovat myös ne, joiden tietää vievän työpaikaltaan vessapaperia, yrittävän tupakoida lentokoneen vessassa ja ostavan kesätorilta paidan, jonka etumuksen printissä lukee "Parhaat temppuni teen pimeässä". Ja ne tuhannet muut, joista ei tiedä mitään.

Kotimatkalla hälytysajoneuvo ohittaa minut lähietäisyydeltä. Kuljettajalla on jämerä profiili, vilkku värjää kinokset kireän sinisiksi ja minun tekisi mieleni istua maahan odottamaan, että ääni lakkaisi kuulumasta.

Mistä tiedät, kun sua sattuu?

Kuka kertoo, kun se loppuu?

- Jonna Tervomaa: Kupla

We walk

2011-02-08T22:09:00.002+02:00

Tänään on ollut niin uskomattoman typerä päivä, että se naurattaisi jos se ei vituttaisi. Ihmiset, jotka röyhtäilevät kuntosalilla äänekkäästi ja tarkoituksella. Ihmiset, jotka saavat elokuvan aikana (elokuvateatterissa) kännykkäänsä kaksi tekstiviestiä ja puhelun, eivätkä vieläkään säädä puhelintaan äänettömälle. Ihmiset, jotka tekevät mitättömistä asioista valtavia, huutavat puhelimeen täysin haluttomina dialogiin ja jotka lopulta vielä tumppaavat luurin korvaan. Toisten huomioonottamattomuuden keinot ovat lukuisat eivätkä varmasti lakkaa pöyristyttämästä minua koskaan. Yllätyn nykyään itsekin eniten lähinnä siitä, miten kovasti moisesta yllätyn - ja tuohdun, kerta kaikkiaan käsien hallitsemattomaan vapinaan ja falsettiin nousevaan ääneen saakka.

Tämän lisäksi näin Pärssisen Lissun kutsumana ennakkonäytöksessä elokuvan, jonka nimi on The Way Back. Siinä näyttelevät muun muassa Ed Harris ja Colin Farrell ja se on kammottava: teennäinen, alleviivaava ja osoitteleva. IMDB:ssä se on näemmä saanut neljä tähteä. Katsoessani sitä näen lähinnä suurproduktion: joukkokohtaukset, venäjänkielen oppitunnit, taidokkaan maskeeraustyön - ja ajattelen yksinomaan niitä raharöykkiöitä, joita moisen toteuttamiseen on tarvittu. Nää ois tosi sinnikkäitä ja kuolemaahalveksuvan urheita, ääriolosuhteita kattokaa, kaikki nämä venäläisiä, latvialaisia ja puolalaisia esittävät näyttelijät puhuvat elokuvassa keskenään englantia itäisellä korostuksella tosi luontevasti (saivartelua, joojoo, mutta hei oikeasti) paitsi Ed Harris, joka esittää jenkkiä ja on takuulla castingissa vaan ilmoittanut ettei sitten todellakaan aio näytellä jotain itäblokin tyyppiä kun eihän sitä uskoisi naurismaan aidatkaan. Ja sitten on Colin Farrell, joka on niin kovasti venäläistä linnakundia että, aina kun kuva kääntyy sen kasvoihin, se päästelee sellaisia kurkkuääniä ja eräänlaista röhkimisen ja korskunnan sekoitusta markkeeraamaan sitä että tää ois oikeasti tosi karski jätkä. Ja se naishahmo, voi hyvä luoja miten suututti katsoa noin paskasti kirjoitettua naisroolia - elokuvan ainoaa muuten. En jaksa edes etsiä sen näyttelijän nimeä tähän kun olen niin ärtynyt.

On monia, joiden kanssa haluaisin kovasti nyt puhua mutten vain saa kerättyä voimia siihen että soittaisin ja saamattomuuteni tekee minusta entistäkin happamemman. Sitten on niitä, jotka onnistuvat soittamaan epähuomiossa juuri oikeaan aikaan ja saavat mieleni kohenemaan, toviksi kerrallaan mutta kuitenkin.

Tahtoisin hitaita aamuja, Manhattan-sipsejä ja amerikkalaisia pannukakkuja. Mimosaa ja auringon. Ystäviä, kiireettömyyttä ja huonoja juttuja. Aikaa ja kivoja juttuja.

Ihan tosi kovasti tahtoisin.

Keep rollin' rollin' rollin'

2011-02-06T21:12:00.004+02:00

Olen harrastanut roller derbyä nyt hieman yli kuukauden. Tässä ajassa olen oppinut muun muassa seuraavaa:

- Kun luistelee thrilliä nimeltä jammer's hell (eli käytännössä kahden minuutin intervalleja 30 sekunnin palautuksilla), alaselän vasemmat lihakset menevät ihan jumiin ja kirvelyyn, mutta reisissä ei oikeastaan edes tunnu kovin pahalle.

- Esat ovat oma lajinsa, joiden tutkimusta ei harjoiteta niinkään opintopisteiden tai oppiarvojen vuoksi vaan rakkaudesta lajiin. Esaansekaantuminen ei myöskään ainakaan vielä ole laissa rangaistava rikos.

- Lahjani toden totta viittaavat taklaamiseen kuten uumoilinkin. Ei minua pelota ajaa toista päin ja torpata vaikka olkapäällä tai hanurilla, enkä myöskään hermostu siitä että minua kolhitaan. Ja että toisinaan itse sitä taklausta vaarallisempaa saattaa olla siitä seurannut tasapainoton huojunta ja ilmassa hosuvat kädet, jotka saattavat sitten osua keskelle kanssapelaajan ns. napolinpataa.

- Illanistujaisissa on ihan relevanttia ja korrektia käydä keskustelua aiheesta "peppupano vai fistaus?".

Ja paljon muuta. Olen yhä ihan hirveän innoissani ja kehityn alati hurjasti - odotan kauhulla sitä väistämättä koittavaa taantumusta. On mahtavaa sonnustautua jo töissä verkkosukkiksiin ja farkkumikroihin, köyttää kypärä roikkumaan urheilukassin kahvaan ja sompailla tiensä treeneihin. Kotiin päin laahustetaan hikisissä ja märissä kamoissa, liian kaukana olevalle ratikkapysäkille kiristyvässä iltapakkasessa ja haaveillaan kesästä. Lainaillaan jesaria vierustoverilta, vaihdellaan hammassuojien pesuvinkkejä ja haistaan kollektiivisesti hautuneille ja ryvetetyille syndeille. Kerta kerran jälkeen minuakin moikataan jo tuttavallisemmin, uskallan naljailla niille "vanhoillekin" (joista monet ovat minua yli puoli vuosikymmentä nuorempia) ja saan välillä jonkun nauramaankin. Saan palautetta nopeasta edistymisestäni enkä voi estää itseäni säteilemästä kehujen voimasta.

Puhuimme viikonloppuna viisaiden naisteni kanssa muun muassa siitä, miten oltuaan pitkään vailla kosketusta ei sen alle osaa enää niin vain asettuakaan sekä siitä, kuinka paljon enemmän itsestään pitää nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Puhuimme myös siitä, miten minussa elää edelleen vahvana se erakkopuoli, joka nauttii aika ajoin yksinolosta ja joka tarvitsee sitä voidakseen olla lopun aikaa sosiaalinen. Näimme kiiltäviä moottoripyöriä ja hilpeän sallivaa burleskia, pidimme piknikkiä keittiön lattialla ja joimme olutta räntäsateessa kadunkulmassa. Puhuin maratonpuheluita, näin pikatapaamisina baarien edessä niitä kivoimpia poikiakin ja toimin kalenterikuriirina. Rentouduin täydellisesti, tuntuu ihan hyvälle mennä huomenna töihin.

Reilun kahden viikon päästä, no, kaksi viikkoa on kulunut. Nyt tuntuu siihen olevan ikuisuuden, mutta sehän on vain runsaat neljätoista päivää: kaksi viikonloppua, hieman yli kymmenen työpäivää, lukuisia treenejä. Yksi tatuointiaika.

Linja on huono nyt, soita taas huomenna

2011-02-03T23:04:00.003+02:00

Olla tyttö, joka ei pyytele anteeksi. Syödä pelkkää makaronia ja ketsuppia, siksi että se on hyvää, ja tehdä sitä kiinnostumatta siitä, ajatteleeko joku nyt että se on niin köyhä että sen on pakko. Täyttää tila siekailematta äänellään ja olemuksellaan, olla itse kokonaan paikalla, kerrankin kyyristelemättä jotta muutkin mahtuisivat, ja vastata kritiikkiin jotain nenäkästä ja vähän epäkypsää mutta hillittömän osuvaa. Tehdä jotain aika tyhmää ja uhmakasta ja saada muutama hermostumaan itseensä - olla piittaamatta siitä lainkaan.

Toisina päivinä, kun on liian raskasta laskea edessäolevaa ja mennyttä ajattelen, että minun poikaystäväni on merimies. Se on seilori ja minä kuuntelen terminaalin kahvilassa PMMP:tä, olen taas kattanut lautaset kahdelle huvikseen vaan, kuuntelen ja kaipaan enkä itse osaa lukea edes kompassia. Ajatus ei saa minua huojenemaan mutta se tekee kaikesta vääjäämättömän tuntuista, eikä silloin ajelehdi ihan niin pahasti, onhan tuulellakin suuntansa.

Kirkkaina päivinä kevään tulon voi haistaa. Maailmassa mahtuu jälleen seisomaan suorassa, toisinaan, ilma tuntuu suussa rapealle samalla tavoin kuin mantelikrokantti ja auringonvalo on niin leppymätöntä, että se tuntuu tekevän ihmiset hiukan läpinäkyviksi.

Minä odotan. Että kevät, ja että kesä. Että maailma ja sen ihmiset. Että aika, että minä. Että.

Pian.

Bred in the bone

2011-01-30T21:46:00.002+02:00

Jos ei halua nähdä kepeää, hyväntuuliseksi tekevää ajanviete-elokuvaa, voi hyvin mennä katsomaan Winter's Bonen. Näin sen tänään, kun Exit through the Gift Shop oli loppuunmyyty: varmuudella voin sanoa sen olleen hieno elokuva. En sen sijaan vielä ole päässyt selvyyteen siitä, pidinkö siitä.

Kylmät, keväisen kireän ja leppymättömän auringonvalon läpitunkemat kuvat korostavat elämän armottomuutta ja kurjuuden ylenpalttisuutta (paitsi että kiukuttaa katsoa, miten "yökohtauksia" tehdään kuvaamalla päiväsaikaan filtterin läpi. Kyllähän sen eron näkee, varjot jäävät luonnottoman syviksi ja ne kuvat jotenkin omituisen negatiivishenkisiksi. Kuvaisitte oikeasti yöllä, jos se on se mitä lopputulemaan haetaan.). Ihmiset eivät hymyile - hymyä pidetään resurssien haaskaamisena. Sisäsiittoisen pikkukylän väki on uurteista ja toisilleen ankaraa, katseet valppaat ja nälkäiset kuin kulkukoirilla. Ystävällisyys piilotetaan arkisiin kädenojennuksiin ja niin rujoin kuorin, ettei motiiviksi ensin osaisi epäillä ainakaan sukulaisuutta saati yleistä humaaniutta.

Näyttelijätyö on huikeaa. Reetä näyttelevä Jennifer Lawrence on syntynyt vuonna 1990 enkä ainakaan minä ole nähnyt työtään toistaiseksi muualla tässä mittakaavassa - tämän jälkeen varmasti.

Tarina sen sijaan. En ole vielä varma, mitä elokuva haluaa karkealla inhorealismillaan sanoa: usko kaikesta huolimatta ihmisten hyvyyteen? Veri on lopulta kuitenkin vettä sakeampaa? Ihminen selviää, kun sillä on jotain mihin ankkuroitua?

Ehkä se ei ole olennaista ollenkaan, ehkä on vain tärkeää nähdä nämä kuvat, jotka ovat kuin hiukkasen nurkasta homehtunutta Vaasan Ruispalaa verrattuna Hollywoodin valtavirtatuotannon vitivalkoiseen paahtoleipään. Ehkä tekee hyvää nähdä rumaa ja ankeaa, jonka katharsiskin perustuu laihaan lohtuun ja takkuiseen sovintoon.

Ehkä tämä oli nähtävä siksi, että se kertoo mielestäni jotenkin enemmän elämästä ja ihmisyyden ytimestä kuin tusina viihteellisempiä yhteensä. Että kun elämä on selviytymistä, ei ideologioihin ole varaa.

En tiedä, suosittelenko. Mutta pitäähän tämä nähdä.

Try not to lead this time

2011-01-28T21:29:00.007+02:00

Eilen näin bensiksellä miehen, jonka auton peruutuspeilistä roikkui Wunderbaum, jossa luki sellaisella turistipaidoista tutulla fontilla "I ♥ my penis" ja minulle tuli siitä jotenkin vilpittömän riemastunut olo. Samalla mietin, miten onkin niin että miehet monesti puhuvat pelivälineestään jotenkin rakastavasti, keksivät sille lempinimiä ja kohtelevat sitä muutenkin hieman kuin oikeaa pikkuveljeään. Naiset sen sijaan hyvin harvoin viittaavat myyräänsä, ainakaan kovin lemmekkäin sanakääntein, ja ne lempinimetkin taitavat olla vain sellaisia kahdelle korvaparille tarkoitettuja. Tai ehkä olen ymmärtänyt koko skenen väärin, ehkä muilla on toisin?

Kävellessäni kaupasta kotiin jouduin peruuttamaan kadun varteen pysäköidyn ja lumen kuorruttaman auton tuulilasin eteen uudestaan käveltyäni ensin jo kertaalleen ohi. Joku oli piirtänyt lumeen tekstin "NUSSI ENEMMÄN ÄMMÄ!" ja sekin nauratti. Tulipa mieleen sellainenkin juttu, miten joku paljasti joskus raaputtaneensa "miss u" sellaisen auton tuulilasin riitteeseen, jota luuli minun ajopelikseni. Vähänkö sen auton omistaja on hämmästynyt aamulla, jos edes on huomannut. Ehkä se on jopa joutunut selittelemään.

Välillä mietin, että jos ihminen on viettänyt valtaosan aikuiselämästään itsellisenä, niin miten se muistaa asioiden olevan toisin, jos se joskus joutuu suhteeseen. Miten esimerkiksi minä muistan olla pussailematta baarissa jotakuta vain koska se juuri sillä hetkellä tuntuu hyvälle idealle? Ehkäpä sitä kannattaa murehtia sitten, jos joskus on aidosti sen murehtimiseen aihetta.

Viime aikoina olen katsellut hurjasti värikkäitä ja äärimmäisen eläviä unia. Yhdessä seurustelukumppaninani oli mies, joka muistutti sangen paljon Petteri Summasta ja oli helvetin kova ruikuttamaan kaikesta. Minä katselin sitä kaveria jostain matkan päästä ja mietin että olenpa valinnut todella paskasti.

Yhdessä toisessa taas olimme Mogulin kanssa raitiotievaunussa. Moguli näytti jotenkin tavattoman kuluneelle ja harmaalle ja sanoi jotain että haluaisin katkolle. Tämä toimi laukaisimena siihen, että takapenkiltä ponnahti kaksi palomies-sairaankuljettajaa napaten Mogulin väliinsä että nyt mentiin! Seuraavana päivänä oli pakko tarkistaa, että mies on tosielämässä vielä vapaalla jalalla ja muutenkin suunnilleen ok.

Huomisaamun treeneissä selviää, pääsenkö luistelemaan ensi kuun lopussa pelattavaan bouttiin. Jännittää älyttömästi, vaikkei tietenkään kannattaisi. Hyvin se on tähänkin saakka mennyt ja jos ei mene, niin mitä välii ei mitään. Jotenkin vain haluaisin olla hyvä, paras sakko ja koko lailla taitava derbytyttö muutenkin. Vanha kunnon miellyttämisenhaluhan se siellä.

On sellainen tasainen olo, hyvässä ja pahassa. Maailma pysyy paikoillaan ja vierii verkalleen eteenpäin, kun vain muistaa hengittää eikä katso jalkoihinsa.

EDIT: Paskaa. Olisin halunnut sisällyttää tähän tekstiin sen sydänmuodostelman (tiedättehän, pienempi-kuin-merkki ja kolmonen) tuonne alkuun, mutta yhtäkkiä Blogger tulkitseekin sen joksikin koodiyritelmäksi ja niin kaikki on taas piloilla.

Pakkkkanen, siitä suomalainen tykkkkkää!

2011-01-24T18:19:00.003+02:00

Tänään vituttaa ihan kaikki, alkaen olemisesta ja loppuen ei-mihinkään.

Mikä juttu on se, että jotkut bussikuskit kaahaavat vakionopeutta pysäkille ja vetävät sitten lukkojarrutuksen kaksi metriä pysäkin jälkeen (vaikka pysähtymismerkin olisi näyttänyt hyvissä ajoin ja käsivarsi suorana, bussilipun heijastava pinta ajovaloihin suunnattuna) varmistaen näin sen, että a) matkustajat eivät pääse kapuamaan lumivallien yli kyytiin mitenkään järkevästi ja b) seuraavat kuskit joutuvat hankaluuksiin, kun pysäkinkohta on kiillottunut vittumaiseksi peiliksi? Mikä juttu? Tehkää paremmin saatana.

Miksi kaupasta on aina loppu juuri ne tuotteet, joita minä tulin sinne ostamaan? Jos tarvitsen espressoa, sitä ei ole. Tai E14-kantaisia lamppuja. Tai kananmunia. Ihan tavallisia juttuja. Miksi juuri minä.

Eniten minä vihaan ihmisiä, jotka ovat joskus ehkä saaneet jonkin myönnytyksen tai erikoisedun ja alkavat sitten olettaa, että jatkossakin he ovat etuoikeutettuja ja voivat vaatia, ei vaan ainoastaan ilmoitella ja sitten olettaa, että asiat menevät juuri niin kuin he ovat keksineet tahtoa. Minusta se on ylimielistä, röyhkeää ja sikamaisen kiittämätöntä ja niiltä ihmisiltä tekisi mieli tökätä harppi kämmenselästä läpi.

Tiedättehän myös ihmistyypin, joka, kun niiltä kysyy että anteeksi mitä sanoit, alkavat vittuilla, ikäänkuin vastapuoli olisi tahallaan ollut kuulematta heidän muminaansa? Niin niitäkin minä vihaan.

Inhoan odottamista ihan ylipäänsäkin ja erityisesti sellaisissa tilanteissa, jotka ovat niin isoja ja tärkeitä, että odottaminen on vain kohtuullista ja täysin ymmärrettävää, mutta sitä ei silti jaksaisi yhtään millään.

Meillä töissä on vaihtunut taustamusiikkisysteemi sellaiseksi, että me työntekijät olemme saaneet kerätä soittolistalle omia suosikkibiisejämme. Tuloksena onkin sangen kiinnostava ja monipuolinen coctail, sillä ihmistä on hommissa monenmoista ja makuja sitten täsmälleen sen verran. Luonnollisestikaan tämä ei tyydytä kaikkia: meiltä on toivottu muun muassa enemmän rokettirollia, rankempaa musaa, rauhallisempaa musaa, enemmän heviä, vähemmän heviä sekä samantyyppistä musiikkia kuin Lontoon ja New Yorkin luksussaleilla soi. Välillä toteutamme toiveita, välillä emme.

Ehdottomasti eniten minua sylettää seuraava seikka: listallamme on erään työntekijämme lisäämänä kolme kappaletta Palefacen uudelta Helsinki-Shangri-la -levyltä. (Vertailun vuoksi: esimerkiksi PMMP:tä, Stratovariusta, Madonnaa, Lenny Kravitzia ja Danko Jonesia on listalla huomattavasti lukuisammin.) Näistä kolmesta kappaleesta on tullut sapenkarvaista palautetta useilta tahoilta. Ne ovat liian kantaaottavia.

Ihmisiä ei siis haittaa kuunnella jotain imbesilliä aivojensulatusteknoa tai Cheekin märinää, Alice Cooperin väsynyttä kopulaatiokutsua tai edes Marilyn Mansonin kantaaottavuutta (kun se on englanniksi, mikä ilmeisesti useimmille on ymmärryksen este). Mutta luoja paratkoon, jos joku on jotain mieltä - ja kehtaa vieläpä riimitellä siitä suomeksi! Se on väärin!

Tekisi mieleni laittaa Palefacen koko levy repeatille pariksi vuorokaudeksi.

Ajattelin, että asioista bloggaaminen tekisi niistä helpommin sulavia mutta paskan marjat, luulin väärin.

Fuck art, let's derby!

2011-01-20T20:57:00.004+02:00

Minä en ole koskaan harrastanut joukkueurheilua. Kun meidän koulun pojat kävivät lentopallo- ja jääkiekkotreeneissä, tytöt olivat telinevoikkakerhossa tai ehkä Seijan jumpassa. Minäkin muistan olleeni joskus kahdeksankymmenluvun loppupuolella Turussa Suurkisoissa esiintymässä musertavan nolossa vaaleanpunaisessa jumppapuvussa, jossa kaiken kukkuraksi oli pieni rypytetty helma. Esiintymisasuun kuului myös valtava anilliininpunainen viuhka. Tukan piti luonnollisesti olla ballerinanutturalla ja sepäs vasta olikin häpeän paikka, koska minun äitini oli varmasti maailman ainoa, joka ei osannut sellaista tehdä. Mieleeni on syöpynyt irvokkaan etsauksen lailla kuva alle kymmenvuotiaista pötköistä vaaleanpunaisissaan, huojumassa viuhkoineen epätahtiin Kupittaan urheilukentän loputtomalla nurmella.

Kun sitten vähän vanhettiin, pojat kävivät edelleen lätkäharkoissa ja niiden välillä salaa jäähallin takana röökillä ja tytöt toistensa luona meikkaamassa ja maistelemassa Green Limeä ja Omppupomppua nuorisotalon parkkiksella. Minä kävin tallilla ja kuorossa. Enkä paljon jengiytynyt.

Aikuisena aloin harrastella yhtä ja toista fyysistä. Savatesta pidin, kovastikin, samoin seinäkiipeilystä. Molemmat vain vaativat tavallaan parin, ja jossain vaiheessa minä kyllästyin järjestämään, sopimaan ja soittelemaan. Lenkkeily on edelleen äärimmäisen puhdistavaa, muttei tietenkään järin sosiaalista. Kuntosalitreenaus taas ei sinänsä kehitä mitään sellaista taitoa, jonka olisi mahdollista viedä ihmistä eteenpäin. Lihaksia, kyllä, mutta hyvin itseisarvoisesti, yksinkertaistaen sanottuna mihinkään muuhun edes pyrkimättä.

Elämässäni oli tyhjiö, jonka olemassaolosta en edes tiennyt.

Sitten löysin roller derbyn.

Kovaäänisiä ja tilaavieviä, itsevarmoja naisia verkkosukkahousuissa ja mikrosortseissa. Treenijuomana olutta suoraan pullon suusta ja joka tilaisuuden tullen koittavia röökitaukoja. Runsasta ja värikästä kiroilua, mustelmia ja sellaista miltei symbioosimaista läheisyyttä, jollaista en ennen tätä ymmärtänyt kaivatakaan. Susilauma, joka haistattaa vitut koko maailmalle ja tekee sen räkättäen riettaasti ja kuuluvaan ääneen.

Jeesusteippiä, kolhiintuneita syndejä ja alatyylinen ratasanasto. Törkyisiä betonilattioita, kaikuvia halleja ja vieraan hien lemua.

Joukkio, johon on ollut uskomattoman helppo solahtaa sen kiinteydestä huolimatta.

Uusissa seurueissa minua kiehtoo mahdollisuus keksiä itsensä uudestaan: kertoa ihmisille vain se, minkä itse kokee merkittäväksi ja rakentaa näin itse edellytykset saamalleen suhtautumiselle. Eilen aloin laatia mielessäni esittelytekstiä keskustelufoorumin threadiin, jossa kukin saa vapaaehtoisesti paljastaa - tai olla paljastamatta - asioita itsestään. Tänään, lopputulosta lukiessani huomasin pitäneeni tärkeänä mainita edellisten syntymäpäivieni teemasta ja vuosi sitten löytämästäni käsityöläisidentiteetistäni, hauikseni koosta sekä silittämisperversiostani.

Taidankin sumuttaa vain itseäni yrittämällä väittää, että loisin tietoisesti itsestäni hahmoa tai jonkinmoista derbyavataria. En minä ole sellaiseen alkuunkaan kyllin pitkäpinnainen saati suunnitelmallinen.

Ja derby, se on hieno laji. Juuri nyt kenties maailman hienoin.

Thank you India

2011-01-16T14:02:00.002+02:00

Ensimmäinen aamu viikkoon, kun saan syötyä kokonaisen aamiaisen. Pateettista, dramaattista: minun elämääni. En enää välitä, sillä olen viimein huomannut että sanat ovat yhdentekeviä silloin kun sattuu niin ettei koskaan ennen.

Minä en koskaan jää yksin. Ihmiset ympärilläni jaksavat minua silloin kun itse enää en, ne ovat lähelläni kun tarvitsen niitä eivätkä koskaan mene kovin kauas. Ne pitävät kiinni ja kannattelevat ja saavat minut häpeämään sitä, että koskaan epäilin niitä ja niiden voimia.

Se, joka peruuttaa kaiken muun ohjelmansa ja tulee luokseni koko illaksi kun pyydän, halaa vaikken pysty vastaamaan ja saa ajatukseni muualle vaikka vain sekunniksi kerrallaan.

Se, joka pitää kiinni vielä minustakin pideltyään sitä ennen koko päivän pahantuulista muutaman kuukauden ikäistä ja kannustaa, päivä kerrallaan - pahimmillaan tunti kerrallaan ja se on kaikki kotiin päin.

Se, joka joutuu viestiliikenteen sensoriksi, jaksaa kaiken jälkeenkin etsiä näkökulmia ja tuo vielä koiransakin terapoimaan, joka käy välillä kaukana mutta on kuitenkin hädän tullen aina vain yhden soiton päässä.

Se, johon juuri olen tutustunut, mutta joka on valmis keskustelemaan ja puimaan, joka sanoo you are in my boat, pidä vaan kiinni niin mä soudan.

Se, joka hakee minut luokseen ja pitää kolme päivää ja yötä ja enemmänkin, joka tekee minulle herkullista ruokaa vaikken sitä syökään ja osaa halata aina silloin kun en enää pysty puhumaan.

Kaikki ne, jotka laittavat kannustavia ja rakastavia viestejä, ovat huolissaan minusta silloin kun itse huolehdin ihan muusta eivätkä arastele asettua alttiiksi kaikelle sille kipeälle, jota sisältäni syydän.

Ne ovat minun ihmisiäni, ne osoittavat kerran toisensa jälkeen olevansa valmiit mihin tahansa. Enemmän kuin mitään toivon voivani tehdä saman niille.

Sillä kaikki paranee, vähitellen, pohjalta alkaen.

Toivottavasti tämä on viimeinen

2011-01-13T17:49:00.001+02:00

Seuraavaa minä en enää jaksa.

Ei mun jalkani kanna

kun olen sinun kosketusta vailla

Eikä henkeni kulje

kun olen sinun kosketusta vailla

- Happoradio: Pelastaja

You're fucking perfect to me

2010-12-25T20:58:00.004+02:00

Joulu on kaunis, kun on joku jota odottaa. Jaksan hymyillä huonoillekin vitseille, syödä perinneruokia kahtena päivänä peräkkäin ja herätä ilman kelloa. Katsotaan äidin kanssa Laulavia sadepisaroita telkkarista ja se nukahtaa sohvalle; juodaan saunassa sampanjaa laakeista laseista eikä puhuta mistään tärkeästä. Äiti tietää eikä kysele, tietää enemmän kuin koskaan olen kertonut ja pitää sen itsellään.

Kun puhelin soi, siellä on se jonka tuntolevyä kannan yhä kaulassani enkä voi olla vastaamatta kesken kalapöydän. Hymyäni ei kummastella, mutta mustelmaa käsivarressani kyllä: en tohdi kertoa sen syntyneen hampaista, jotka osuivat niin, että kyynelet silmäkulmissa eivät kertoneet kivusta.

Rakastan sitä, mille näytät jälkeenpäin: silmäsi ovat suuret ja pikimustat ja palavat, sukellat käsivarteni alta syliin, hengityksesi ihoani piiskaten. Rakastan ääntäsi, jolla on minulle varattuna ikioma sävy; rakastan sitä, miten saan sinut vitsailemalla niin hämillesi että peität kasvosi kaulaani kuin kuusivuotias. Rakastan sitä, että osaat pyytää anteeksi ja antaa myös. Rakastan kavuta autoosi Pasilan asemalla, kerrankin ihmisillä on mitä tuijottaa. Rakastan sitä, miten mahdun syliisi kokonaan - miten sinun kanssasi en kerrankin tunne olevani liikaa mitään.

Rakastan sitä, mitä meillä jo on ja sitä, mitä siitä on tuleva.

Tänään en ajattele sitä, missä olet nyt ja miksi. Kaadan itselleni toisenkin lasillisen punaviiniä, lämmitän edellispäiväiset pizzantähteet ja katson levyllisen Pinkin musiikkivideoita. Ensi kertaa nautin siitä, että ikävöin - ensi joulu on meidän.

"Vain rahaa ilman työtä, rakkautta ilman vaivaa, hauskanpitoa ilman turhia jälkipuheita"

2010-12-16T22:00:00.002+02:00

Huomaan päivitystahtini ehtyneen dramaattisesti. Tuntuu, ettei päässä useimmiten liiku ihan kauheasti - ja se mistä liikkuu, siitä en viitsi alati puhua etten epähuomiossa puhu sitä puhki (tai no, puhua tahtoisin vaikken kirjoittaa, mutten taas tiedä mitä siitä sanoisin. Toisaalta luulen myös, ettei kukaan jaksaisi kuunnella, sillä a) kuinka vastavuoroista moinen voi olla ja b) onkohan tämä kaikki oikeastaan jo kuultu tuhanteen kertaan.)

Vorwärts.

Nyt on pitkästä aikaa sellainen olo, että tekee mieli haukkua kirja ylevästi ihan lyttyyn, kansista alkaen. Otan tämän uhkarohkean ja koppavan askeleen jo sivulla 180 (yhteensä niitä on 240), ja olen valmistautunut nielemään sanani sekä muotoilemaan vivahteikkaan anteeksipyynnön, jos viimeisellä neljänneksellä sattuu jotain, joka kääntää mieleni ylösalaisin ja saa minut jälleen ymmärtämään kaiken.

Kirjan nimi on Julkeat ja kirjailijan Elina Loisa. Kansilehden liepeessä kirjailijasta kerrotaan seuraavaa:

"Elina Loisa (s. 1978) on folkloristiikan opiskelija, punavihreä feministi ja yksivuotiaan lapsen äiti. - - Hän pitää ruotsalaisista elokuvista, berliiniläisestä ilmapiiristä ja itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisesta. - -" (kursiivit omiani)

Nämä ovat asiat, jotka hän on halunnut itsestään esikoiskirjansa kansilehteen painattaa. Nämä ovat asiat, joista hän haluaa itsensä tunnettavan - nämä ovat asiat, joista hänet ehkä muistetaankin.

Ehkä tämän esittelytekstin luettuani minun olisi pitänyt tietää paremmin. Tai viimeistään kirjan synopsiksesta, joka on kanteen painettu näin:

"Julkeat-romaanin minäkertoja on nuori nainen, joka on onnistunut pesemään pikkukaupungin leiman olemuksestaan ja valloittamaan metropolin. Yhdessä sielunystävänsä Maxin kanssa he miehittävät öiset kadut, baarit ja makuuhuoneet.
Kohteiden sukupuolella ja seksuaalisella suuntautumisella ei ole väliä, kaikki käy minkä voi merkitä saamapuolelle. Ja yhdessä he jakavat kaiken: rahat, juomat, rauhoittavat ja piristävät napit sekä sänkykumppanit.
Julkeat-romaani vie aikataulutetun elämän marginaaliin, jonne ovat viskautuneet ylikoulutetun ja tehoahdetun yhteiskunnan jämäpalat, vauraat mutta yksinäiset, herkät mutta nälkäiset. Yksi asia käy kuitenkin vasta ajan mittaan selville: sosiaalisessa pelissä muodostuu ihmissuhteita, joiden näkymättömistä kultalangoista muodostuneeseen verkkoon saattaa sotkeutua."

Olen jo aiemmin elokuvien tiimoilta tullut maininneeksi perversiostani, jonka ansiosta olen nähnyt muun muassa elokuvat Zombie Strippers, Euro Trip ja 10 000 BC. Jos jo leffan kansi lupaa silkkaa sontaa, voi se minun logiikkani mukaan olla niin järisyttävän huono että se on jo timanttia. Leffojen saralla paheitani ovat college-elokuvat, vampyyrit, zombiet ja ihmissudet sekä supersankarileffat. Kirjallisuudessa hakeudun määrävälein chick lit -henkisen aikuisten naisten saduston äärelle - vain perääntyäkseni joka kerran syvän ellotuksen vallassa. Useimmiten en pysty nielemään tekstejä ensisivuja pidemmälle. Silti aina pitää yrittää uudestaan.

Tällä kertaa olen päässyt loppusuoralle. Edelleenkään en ymmärrä, kenelle kirja on kirjoitettu; keitä päähenkilöiden pitäisi puhutella tai koskettaa; mitä teoksella on haluttu sanoa. Ja ennen kaikkea: miksi tällaista kirjallisuutta halutaan tehdä, kustantaa ja lukea. Tekisi mieleni kaivaa jokin vanha kotimaisen kirjallisuuden luennoilta kaapin perälle kulkeutunut analyysikysymysten tukilista esiin ja käydä se läpi kohta kohdalta:

- henkilökuvat? Ohuet ja epäuskottavat.

- juoni? Olematon ja itseään toistava.

- kieli? Tavanomaista ja latteaa.

- sanoma? Öö, ne ihmissuhteiden näkymättömät kultalangat?

- oivalluksia? Ei.

Ihan oikeasti. Tällaista Gummerus julkaisee, tällaista, vaikka takuusti tarjolla on niin paljon laadukasta kirjoittajaa ja heidän tekelettään, ettei minunkaltaiseni maallikon ymmärrys edes riitä niin isoon lukemaan.

Minä en väheksy viihdettä. Minusta kaikella kulttuurilla, korkealla, matalalla ja sillä ihan muilla ulottuvuuksilla mitattavalla, on oma tilauksensa: kaikelle aikansa ja paikkansa. Minusta ei silti ole mitään syytä tehdä viihdettäkään paskasti. Vaikka sisältö olisi keveää, voi sen silti tehdä ja tuottaa hyvin: katsokaa nyt vaikka Danko Jonesia, Svenska Teaternin musikaaleja tai André Wickströmiä. Katsokaa Death Proof (vaikka se onkin Tarantinon).

Taidan silti olla täsmentävä tosikko, tämä maahan on Marja Tyrnin, Juha Vuorisen ja Ismo Leikolan.

Toinen juttu on sitten se, miten ensin luin Elina Tiilikan Punaisen mekon, tuon viimekeväisen kohukirjan, ja nyt miltei heti perään toisenkin teoksen, jossa tunteita ja parittelua käytetään kauppatavarana. Kuulostakoon miten hurskastelulle hyvänsä, mutta moinen saa minut aina sangen surulliseksi, myös luettuna. Ei se, että joku kirjoittaa siitä ja käyttää sanoja pillu ja nussia ja tekee päähenkilöistään turtia puolipsykopaatteja voittaen näin shokkiarvon ja ehkä muutamat otsikot puolelleen. Ei se, että kirjailija vilauttaa omaelämäkerrallisuuskorttia tai ironiaa tehokeinonaan. Eikä oikeastaan edes se, että se maailma on toden totta olemassa ja etten edelleenkään usko (kuinka vanhanaikaista ja näköalatonta!) sieltä löytyvän kuin lähinnä onnettomia ja rikkinäisyydellään rahaa tekeviä ihmisiä.

Nyt kun oikein yritän pinnistää ja miettiä, mikä minua tämän alalajin kirjoissa niin vaivaa, en osaa sitä edes avata. Ne vain surettavat minua, tekevät samalla tavoin ontoksi kuin Pasilan aseman edessä tärisevät lähiönarkit ja ne Stockan Kuppi ja kannu -osastolla parveilevat täydelliset ensi kesän morsiamet, joiden katseet ovat kuin näyttelyvoittaja-tiibetinspanielin.

Ehkä olen juuri nyt vain allerginen moiselle raadollisuudelle ja sen kuvastamalle pohjattomalle yksinäisyydelle.

Kautta vihreän kynttiläni, enpä ymmärrä mitään

2010-12-10T22:53:00.004+02:00

Muistan vielä ajan, jolloin olin kulturelli, kriittinen ja valistunut fil. yo. Kävimme ystävieni kanssa näkemässä kaupungin lähes jokaisen näkemisen arvoiseksi mainostetun teatteriesityksen, ei nyt ihan Kellariteatterissa sentään mutta isojen laitosteattereiden lisäksi vaihtoehtoisilla pikku näyttämöillä myöskin. Olivatko opiskelijaliput niin paljon edukkaampia? Miten meillä oli varaa? Ehkä juuri siksi ne pienet näyttämöt.

Tänään menin KOMiin ensi kertaa sitten sen yhden näytelmän, jossa Hannu-Pekka Björkman esitti kenkää saavaa miestä, joka alkaa luhistua ja sitten hakata Sari Mällisen esittämää vaimoaan, näytelmän, jonka nimeä olen jahdannut päästäni koko illan ajaen itseni hulluuden partaalle: mikä se oli?! Aikaa siitä ainakin on selvästi jo liikaa.

Tänä iltana ohjelmistossa oli Kone, joka kertoo siitä miten "KOM-teatteri juuttui hissiin matkalla ensi-iltaan" tai jotenkin näin. Minusta keskiössä olivat sukupolvien väliset suhteet, perinnöt ja taakat, erilaiset isänmurhat ja, no, miksei vähän maailmantalouskin sekä tietysti KOM-teatterin oma historia, 40-vuotisjuhlanäytelmästä kun on kyse. Fragmentaarisuus oli päivän sana, se ja episodisuus, ei niinkään perinteinen lineaarisen draaman tekeminen. Olen aiemminkin maininnut, miten pidän siitä että minut yllätetään, pannaan asioihin omituinen tulokulma ja jekutetaan. Tässä lista asioista, joista tänään yllätyin:

- Juho Milonoffista on varkain tullut koomikko vailla vertaa. Sen lisäksi, että se tekee vakavaa teatteria erittäin uskottavasti ja vivahteikkaasti, on siitä sukeutunut juurikin H-P:n kaltainen hämmentävä ajoituksen ja epätodennäköisen komiikan mestari. Minusta se on riemastuttava, jee-jee-ou-jee!, ja ilmiselvyyden puuttuminen tekee sen komiikasta entistäkin taidokkaampaa.

- Niko Saarela on - nykyään - paitsi ihan oikea näyttelijä eikä enää vain se virnistelevä soma ihan-isänsä-näköinen nuorukainen (Se muuten yritti kerran iskeä Kankurinkadun postissa Dahliaa, oikein perinteisellä aurinkolasikurkistuksella. Sen jälkeen sillä on ollut ihan erityinen rooli meidän yhteisessä teatterihistoriassa.), myöskin näemmä liikunnallisesti lahjakas. Ei nyt ehkä mikään HDC:läinen mutta kuitenkin.

- Laura Malmivaaralla on mukavan kuulas, vähän hauras mutta puhdas lauluääni, joka sopi täydellisesti lauluun nimeltä Puhu minulle rakkaudesta.

- Pekka Valkeejärvi alkaa olla siinä kategoriassa, jonne joutuvat keski-ikäiset, vähän sympaattiset miesnäyttelijät, jotka eivät ole liian komeita mutta ihan siedettävän näköisiä silti ja olleet kehissä kyllin pitkään: niille kirjoitetaan rooleja, joissa ne pääsevät pudottelemaan yksoikoisia, hitusen kyynisiä one-linereitä, sellaisia, jotka tyhjentävät pajatson joka kerran ja viimeistään väliajan jälkeen yleisö ulvoo jo kun se vain näyttää sille että avaa kohta suunsa. Moista kohdatessani joudun sellaisen penseän keskenkasvuisuuden valtaan, etten voi kuin ristiä kädet rinnalle ja mutristaa paheksuvasti: millaista tympeää populismia! Vaikka Pekan maneerejahan olen jo aiemminkin harmitellut, sillä minusta tulee helposti kunnon vahtaava maneerihaukka enkä sitten ehdi keskittyä olennaiseen enää ollenkaan.

- Että teatterin lavalla on mahdollisuus luoda illuusio autenttisuudesta ja ikään kuin reaaliaikaisesta dokumentaarisuudesta: puhutellaan näyttelijöitä niiden oikeilla nimillä, keskustellaan niiden vanhemmista niiden oikeilla nimillä ja menneistä produktioista jotka ovat osa kansan kollektiivista muistia, pannaan ne tuolit rinkiin ja puhutaan teatterin tekemisestä. Että se toimii, siltikin, vaikka on nousevaksi rakennettu katsomo ja siellä parisataa lipustaan maksanutta katsojaa, vaikka kaikki tietävät että on käsikirjoitus ja siinä repliikit, että näin tämä on suunniteltu toimivaksi. Silti spontaanius onnistuu välittymään, se tuntuu siltä kuin ne olis oikeesti noin, ja se kaikki vaikuttaa niin kovin ainutkertaiselta ja yksityiseltä ja siihen suostuu - ja se taitaa olla se teatterin taika, lumo ja voima, yhä vieläkin.

Tulin ajatelleeksi, miten monia sangen syviä ja sellaisena äärimmäisiä tunteita olen viime viikkojen aikana tuntenut. Raivoa, joka on liekehtivän oranssia ja niin sokaisevan puhdasta, että ohikiitävän hetken verran ymmärrän viharikollisia, väkivaltaisia ihmisiä ja taistelukoiria. Tyhjyyden kauhua, joka tuntuu samalle kuin lapsena kun vähän eksyi tavaratalossa ja meni pikkuisen hysteeriseksi ja oli aivan varma siitä, ettei tule koskaan löydetyksi, ei näe äitiä eikä lempinallea eikä saa enää ikinä pitää sitä sinistä paitaa. Sellaista hellyyttä, ehkä rakkautta, jonka alle jää mielellään, vaikkei ihan joka hetki saa edes henkeä sen otteessa.

Näin lähikaupassa vilaukselta sen, joka kyyditti minua viime kesänä avo-Jaguarillaan Porvooseen (ja onneksi takaisinkin). Mietin, pitääkö sitä moikata - ikään kuin sitä nyt moikkailisi kaikkia joita on joskus epähuomiossa vähän tullut pussailleeksi. Tavallaan teki mieli eikä sitten toisaalta ollenkaan. Kävelin ulos kaupasta taakseni vilkuilematta ja mietin, että ehkä juuri siitä oli kyse. Ei tunnetta: ei voimakasta. Ei minkäänlaista. Siksi ei se.

Siksi tämä, joka tuntuu aina sille että ei ne muut.

Rakkaus on juuri niin arvokasta kuin se hinta, jonka siitä maksamme

- William Faulkner (?)

Dance like no-one's watching

2010-12-02T21:21:00.003+02:00

Ee:n kivasta bloggauksesta sain kipinän listata itsekin kymmenen asiaa, jotka juuri nyt tekevät onnelliseksi. Koetan malttaa keksiä joitain muitakin kuin Sen, vaikka onhan sekin mainittava. Ekana.

1. Se, joka saa minut hymyilemään ihan tavallisena tiistaiaamuna E-junassa ja huokaamaan syvään onnesta Prisman kassajonossa silkan ajatuksen voimalla.

2. Synttärit ja etenkin niiden tiimoilta pidettävät teemabileet, joiden vuoro on sunnuntaina ja joiden verukkeella saan haalittua kaikki ystäväni yhteen ja meillä on alibi pukeutua hupsusti ja laulaa ja tanssia aamuun saakka.

3. Roller Derby, jota olen menossa katsomaan ensi kertaa livenä lauantaina ja sen jälkeen... Kukapa tietää. Olen suunnattoman innoissani. Enkä saa nukutuksi, kun mietin itselleni sopivaa derbynimeä. Morticia Minx? Kat von Me?

4. Treenikämppä, jossa pääsin tiistaina käymään ekaa kertaa ja jonne toivon mukaan tulen kulkeutumaan vielä useastikin. Mikki löyhkää kastuneelle tuhkakupille ja pitää opetella laulamaan tulpat päässä ettei aina tinnitä kotiin lähtiessä. Mutta kuin siistii!

5. Suolatut cashew-pähkinät ja jouluomenan makuinen siideri. Yhdessä ja erikseen.

6. Kirjaston Bestseller-hylly, joka on paitsi lumoava myös petollinen. Viikon kierre on niin helppo synnyttää.

7. Uusi duuniläppäri, joka toden totta on läppäri eli siis tarvittaessa kotiin kuljetettava. Siinä on kokonainen Office-pakettikin!

8. Yllätykset ja salaisuudet. Olen maailman huonoin kestämään salailua ja vähällä menehtyä uteliaisuuteen nanosekunnissa, mutta silti jotenkin rakastan sitä koko speksiä.

9. Veronpalautukset ja niillä maksettavat uudet leimat.

10. Harmittomat naarmut, joista tietää kuoriutuvan upeita arpia. Ja vähän ehkä mustelmatkin, vaikka se kuulostaakin väärälle miten tahansa sanottuna.

Nyt on mentävä nukkumaan, jotta pystyisi vetämään loppuviikon jännät putkeen, kesken lyykähtämättä.

To lose my life or lose my love

2010-11-29T20:48:00.003+02:00

On puhelimeen käheästi pimeässä hymyiltyjä sanoja. On kotiin kannettu salamipizza, niin ja salmiakkia. On kahdenkeskisiä vitsejä, niin pitkälle vietyjä ja polveilevia, että niitä olisi mieletöntä yrittää selittää. On peitosta tehty pesä, sisältä lämmin kuin syli, nurkissa vislaavan pohjoistuulen lannistaja.

Kun suunnittelet tulevaisuutta, vaikka ihan varovaisesti vain, olet siinä, leuka keskittymisestä kireänä. Olet kaikessa: sen viereisellä kaapilla riisuuntuvan treenaajan kummastelevassa katseessa, vaateliikkeen taustamusiikissa, lelukaupan rekissä roikkuvassa tonttulakissa. Eikä mikään, mitä meistä kerron tee koskaan oikeutta todellisuudelle, sellaiselle, joka enimmäkseen tuntuu, tuntuu niin ettei mikään ikinä, enkä saa sitä edes sanoiksi kuulostamatta rikkoutuneelle iskelmätähdelle.

Ovat kasvot, joiden piirteet ovat tarttuneet käsiin, sormenjälkien uriin ja kämmenen maljaan. Kaikki ne asiat, jotka ovat yhteisiä tai samoja. Kaikki mikä saa tämän tuntumaan tältä.

Kaikki mitä ikävöisin, jos et huomenna enää tulisikaan.

Tuomiopäivä on Keinosen nimipäivä

2010-11-24T21:21:00.003+02:00

Olen viettänyt hiljaisen aamupäivän töissä varaillen lippuja erilaisiin tapahtumiin, lähettelemällä tiedustelusähköposteja erilaisille instansseille ja punomalla joululahjajuonia. Olen monesta asiasta juuri nyt niin tohkeissani, että tekisi mieleni vain pomppia yläpystyä ja vinkua. Mutta yritän kiivaasti pitää kuononi kiinni ja salaisuudet mahassani. MMPPPHH.

Eilen illalla jouduin nukkumaan mentyäni nousemaan sängystä uudelleen pukeakseni lisää vaatetta yöksi. Pieni ja kotoisa kämppäni on törkeä tuulitunneli: ilmeisesti ikkunoiden tiivistys on jäänyt (useammankin kerran) vaiheeseen, ja nämä myrskyt puhuroivat juuri siitä ilmansuunnasta, joka laskee arktiset henkäykset suoraan karmien välistä sisään. Aamulla heräsin samasta varustuksesta, edes suuremmin yön aikana kuumentumatta.

Nyt on marraskuu. Entä kun eletään tammikuuta ja pakkanen tiukkuu taas niin kireänä, ettei lämpömittarin asteikko riitä? Ensi yöksi otan toisen peiton. Ikkunalaudalla kipossaan palava tuikku loimottaa pitkin seiniä osoittaen tuulen suunnan erehtymättä.

Tänä aamuna tökkäsin epähuomiossa meikkikynällä silmääni, joka muuttui puoliksi punaiseksi ja kivuliaaksi. Nyt, noin viisitoista tuntia myöhemmin silmää sattuu räpsytellä ja koko valkoinen alue on värjäytymässä kummelimaisen veriseksi. Vähän jännittää, mikä mahtaa olla tilanne aamulla.

Salilla heilutellessani kahvakuulaa puoliholtittomasti mutta yrittäen näyttää sille, että kaikki ne huojahdukset olivat tarkoituksenmukaisia ja harkittuja onnistuin ilmeisesti suututtamaan Tero-tyrän. Nyt iskiashermoa juilii häiritsevän tutusti ja testailen varpaiden vastaanpito-ominaisuuksia tunnin välein hieman hätäisenä.

Eikä ihme kyllä vieläkään haittaa, hymyilyttää vain. Tykkään.

Ilman että mikään meitä keskeyttää

2010-11-21T19:57:00.005+02:00

Edellisestä näin pakottomasta viikonlopusta on kulunut aikaa, niin paljon, että tunsin kaipaavani jotain, mutta niin epämääräisesti ja hahmottomasti etten enää itsekään muistanut, mitä. Tarvitsen oikeassa suhteessa itse valittua sosiaalisuutta ja umpimielistä yksinäisyyttä voidakseni toimia, ollakseni niin hyvä kuin voin: keilaamista, ulkona syömistä, punaviiniä, ystävien tapaamista, kulttuuria, vaatekaapin siivoamista. Tämä on se, mikä on pitkään puuttunut.

Tämä on se, mitä on tänä viikonloppuna ollut, sitä ja jotain, minkä ansiosta hengittäminenkin tuntuu kevyemmälle ja sydän, sydän se vasta kevyt onkin. Kun suljen silmäni, tämä on totta: sellainen maailma, jonka rajat kulkevat sinun ihossasi ja minun.

Kaikki on koko ajan paremmin eikä minulle pian enää riitä mikään. Huomenna on maanantai eikä sekään tunnu pahalle, sillä tiedän että olet osa sitäkin.

Muru on maailman kaunein sana.

Peccata mundi

2010-11-14T19:56:00.002+02:00

Vietin viikonlopun varttumismaisemissani aiemmin mainitsemani kuoroprojektin puitteissa. Treenit, keikka, karonkka. Paljon vanhoja tuttuja kasvoja, kylän auktoriteetteja ja kermaa, koulutovereita, tuttuja tiloja ja teitä. Marraskuista märkää pimeää, savisia peltoja, valotonta horisonttia. Maaseutupitäjän matalalla riippuvaa taivasta ja vaitonaisena kyräilevää kylänraittia.

Äiti kysyy onko ollut kiva nähdä niitä tyyppejä, onko ollut ikävä niitä aikoja. Vastaan siihen olevan syynsä, ettei johonkuhun ole tullut pidettyä yhteyttä yli kymmeneen vuoteen, että jotkin asiat eivät muutu, eivät hyvässä eivätkä pahassa. Että nostalgiastakin voi saada myrkytyksen siinä missä raittiista ilmastakin. Enkä oikein jaksaisi edes puhua.

Karonkassa ihmiset ympäröivissä pöydissä ovat vanhenneet: niiden ihopinta-ala on suurempi ja tukka harmaampi tai harvempi. Joka puolella on lapsia: lattialla mönkimässä, syleissä kuolaamassa, omissa kannettavissa pesissään vänisemässä. Entistä maailmaa ei enää ole; minä sen jo tiesinkin, mutta muutamille se tulee yllätyksenä. Ensimmäisen "glorian" ja iltajuhlan Chydeniuksen aikana katsomossa pyyhitään silmäkulmia. Pilkun tullen halaillaan liikuttuneena ja tää pitää tehdä pian uudestaan. Seison sivussa, katson niitä ihmisiä joille elämä on tässä ja jotka ovat siinä kuin kotonaan enkä tiedä mitä ajattelisin. Näinä hetkinä tunnen, ettei minun kotini ole missään - ei paikassa, ei siellä eikä etenkään täällä mutta ihmisissä. Ja jos kotonaan ei saa olla kylliksi, saattaa uupua alituiseen ikävään.

Huomaan, etten tahdo muistaa tuon väen taustoja. Vuosia kuulluista kuulumisista on pyyhkiytynyt mielestäni, sekoittunut omituiseksi kuravedenväriseksi pyörteeksi, enkä tunnista kaikkia edes nimiltä. En tiedä, olenko halunnut unohtaa vai enkö koskaan ole muistanutkaan; ahdistun kun ajatteluni reunat tulevat vastaan liian pian, pölyiset ja betoninväriset, enkä enää näe niiden läpi.

Kotiin päästyäni ympäröin itseni omalla elämälläni, sen nykyisyydellä, tutuilla äänillä ja ystävillä, joiden kanssa haluaakin puhua. Noutopizza maistuu ensin jumalaiselle, sitten apealle. Tekstiviestini ei mene läpi ja klassisesti alan pelätä sinun satuttaneen itsesi.

Jokaisen hyvän jälkeen pitäisi kestää helpommin seuraavaa huonoa, mutta ei se mene niin. Hyvän jälkeen haluan lisää hyvää enkä tahdo jaksaa harmia enää ollenkaan, mä luulen etten kyllästy tähän koskaan.

Ulkona on ollut pimeää jo ihan liian pitkään.

Sekomums

2010-11-08T20:34:00.011+02:00

Ajattelin ensin kertoa viimeviikkoisesta Rigan matkasta, johon kuului paljon ostokelvottomia vaateriepuja, ihanaa valkosipulileipää ja edukasta olutta, matkakumppanien solvaamista sekä epäkoherentti turistibussikierros. Mutta sitten olisi varmaankin pitänyt kertoa myöskin lauantaisista pikkujouluista, joihin sisältyi paitsi perinteistä tuoleilla tanssimista ja shottien kilpakumontaa myöskin mahdollisesti koelauluja kadulla ja sylitansseja ja sensellaista. Enkä oikeastaan jaksaisi mennä sinne nyt.

Sen sijaan kekkasin, että teenkin tästä pitkästä aikaa kuvapostauksen! Purin kamerastani juuri vuoden varrelta kohdalle osuneita hassuuksia, joista valtaosa varmaan naurattaa lähinnä minua itseäni. Oh well. Toivon vain etten ole jo aiemmin julkaissut näitä kuvia, koska olisi vähän nöyrää toistaa itseään lailla dementikon. Tämä kuvalataus muuten toimii jotenkin ihan toisin kuin ennen, tai sitten se on tämä Google Chrome. Mutta jotain tänne ehkä tarttui silti. Opettelen ensi kerraksi paremmin.)

Tämä ensimmäinen on nyt Rigasta, Daugavan vastarannalta naama vanhaan kaupunkiin päin (taustalla siis linna). Haluaisin ajatella, että tämän on laatinut joku romantikko; tarkempi tähystely (paremman kameran zoomin läpi) kuitenkin paljasti, että tuon tunnustuksen vieressä lukee pikkuisella "24 online". Kyse lienee siis jonkinmoisesta liiketoiminnasta. Otin silti kuvan näin kännykkäänkin siltä varalta, että pitää joskus lähettää se jollekulle.

Tämä puolestaan löytyi rigalaisesta ruokapaikasta, jota taksikuski mainosti rockabilly-paikkana (kun kaupungin ainoa rokkibaari Rock'n'Riga oli sulkeutunut, ai niin, kymmeneltä!), mutta joka osoittautui joksikin hyvin paljon hämmentävämmäksi luau-henkiseksi jutskaksi, joka jää historiaan paikkana, jossa muina minkkeinä kiskaisin napaani epähuomiossa kaksi burgeria enkä edes röyhtäissyt niin tehdessäni. Tämä tarra oli liimattu meidän pöytäämme - sittemmin näin niitä muuallakin lukuisia - ja oli pakko ottaa siitä kuva ja lähettää Nuulle kerta tiesin sen osaavan arvostaa sekomumsia!.

Maanantaiaamuna kun matkustaa kello 07.14 E-junalla Pasilasta Leppävaaraan, saattaa joutua ns. hullun kirjoihin alkaessaan tyrskiä junan eteisessä näkemälleen seinätuherrukselle - ja olla kerrassaan pakotettu kuvaamaan moisen taideteoksen ihmisten pitkiä ja ihmetteleviä katseita uhmaten. Mutta siis täähän on hirmu hauska juttu, eikö ole?

Työkaveri koetti saada sellaista itseladottavaa leimasinta toimimaan. Sen piti laittaa siihen että "voimassa" ja sitten päivämäärä, mutta eihän se saanut niitä kirjaimia oikein päin. Menin, kuinkas muutenkaan, siihen sitten pätemään ja mestaroimaan ja onnistuin jossain vaiheessa saamaan mustetta sormiinikin. Mitkä kolme satunnaista kirjainta painautuivat etusormeeni, kaikista mainitun sanan tarjoamista vaihtoehdoista? Millä todennäköisyydellä juuri ne olivat leimasimessa oikein päin?

Hakaniemen Valintatalon seinästä löysin, kun olin kesällä menossa Dahlialle. Piti ihan kääntyä takaisin lukemaan, että menikö se niin kuin olin näkevinäni. Kyllä se meni. (Ja jotenkin tuntuu, että tämän olisin jo joskus postannut, mutta ehkä olen vain tohkona esitellyt sitä puhelimestani kaikille, minkä vuoksi se tuntuu niin kuluneelle jutulle)

Jos pussikaljalla istuessa tulee varpaista kylmä, on hurjan hyödykästä, jos kaverit ovat juoneet koko illan mimosoja ja tarjolla on muutama tyhjä appelsiinimehutölkki, joista saa heinillä täyttämällä mukavat ja modernit pula-ajan mokkasiinit.

Sellon parkkihallista, mistäpä muualtakaan. Tai ehkä kuvankäsittelyohjelmasta, mistäpä voit olla varma.

Kuva-arvoitus. Onko kyseessä:

a) genitaaliaiheinen hävytön salakuva,

b) nyljetty myyrä,

c) jonkun hypertyylitön myssy-tumppu-yhdistelmä ystävän kolmekymppisjuhlien narikasta vai

d) pårnåå?

Näinpä näin. Tästä on hyvä startata viikkoon, joka on oleva viimeistä kuorokeikkaani IKINÄ! edeltävä ns. aattoviikko. Hrr.

And I want these words to make things right but it's the wrongs that make the words come to life

2010-11-02T21:39:00.006+02:00

Nautin suunnattomasti sellaisesta lapsenomaisesta heräämisefektistä, jonka jotkin tavalla tai toisella erityisen ansioituneet tekstit onnistuvat saamaan aikaan. Olen täälläkin monipolvisesti marissut, että Image on menettänyt viime vuosina otettaan: että sen aiheet ovat muuttuneet yllätyksettömiksi tai muuten vain epäkiinnostaviksi, että sen kirjoittajat ovat antaneet tekstiensä löpsistyä ja rimansa notkahtaa. Minusta se on ollut paitsi äärimmäistä pettymystä aiheuttavaa myöskin surullista ja ankeaa ja aika noloa, samalla tavoin kuin Facebookissa leviävät klipit Johanna Tukiaisen eroottisesta tanssista.

Uusimmassa julkaisussa on kuitenkin pitkästä aikaa syväluotaava artikkeli hieman poliittisesti arasta aiheesta, juuri sellainen juttu joita olen tottunut kyseiseltä medialta odottamaankin. Pekka Hiltusen Iso ei (Image 10/2010, s. 65-73) antaa kiinnostavan näkökulman yhteiskunnan medikalisoitumiseen, erityisesti masennuslääkkeiden osalta, sekä käsittelee mielestäni loputtoman kiehtovaa plasebolääkkeiden vaikutusta. En tokikaan kuvittele kaupallisen median esittämän näkökulman olevan riippumaton tai objektiivinen saati että se olisi lopullinen, apolloninen totuus. Tämänkaltaisissa jutuissa minua viehättääkin sisällön lisäksi se paneutuneisuus ja kiihkeä jano kaivautua syvemmälle, joka paistaa - tai ei paista - läpi varsinaisesta teemasta: että joku näkee kaiken tuon vaivan tehdäkseen lehtijutun, kenties paljastaakseen jotain suurelle yleisölle tai valistaakseen jotakuta, nähdäkseen itse selvemmin - se on kunnioitettavaa optimismia, idealismia, minusta tinkimättömintä pyrkimystä journalismin alkuperäisen tavoitteen toteuttamiseen. Se on hienoa ja harvinaista ja ainakin minuun se osuu.

Tämä viikko on poikkeuksellinen siksi, etten ollut töissä kuin eilen ja tänään. Huomenna aamulla lähtee lento Rigaan, jossa vietämme loppuviikon ja palaamme perjantai-iltana - vain osallistuaksemme heti lauantaina firman yhteiseen koulutus- ja pikkujoulupäivään. Olo on epätodellinen ja vielä hieman nihkeä, tuntuu vaikealle sisäistää tämä yllättävä miniloma ja se, ettei kyse matkaseurasta huolimatta ole työasioista ollenkaan.

Sinä sanot mä soitan sulle ja nähdään ja vasta viime viikolla aloin luottaa siihen, että niin se menee. Sinun äänessäsi on ollut uusi väri viime päivinä; haluan ajatella sen olevan toivoa, tahtoa, uskallusta. Ajattelen sinua lentoaseman kosmetiikkapuodissa, kysymässä neuvoa kuvankauniilta myyjältä, haistelemassa hajuvesiä keskittyneesti, pitkin tutkivin nuuhkauksin, ja minut täyttää niin suuri hellyys että jään hymyilemään typerää ja voimatonta, sisäänpäinkääntynyttä hymyä.

Nuu listasi kivoja ja mänttejä asioita ja minäkin ajattelin tehdä niin:

+ tuliaiset, sekä saaminen että ostaminen

+ Sons of Anarchy -sarja, jonka jengiläisten vankkumattomasta mutta hämmentävän ristiriitaisesta moraalista tekisi mieleni kirjoittaa enemmänkin - ehkä olen jo kirjoittanutkin?

+ touhukkaat työpäivät, jolloin jokainen työtehtävä seuraa toistaan sopivalla vauhdilla ja sotilaallisessa järjestyksessä, ja itse on tehokas ja aikaansaava ja hyväntuulinenkin vielä

+ hyvänhajuiset miniatyyrikokoiset Opi-rasvat ja Lacosten Touch of Pink -deodorantti

+ uudet, hävyttömän hyvännäköiset rokkimaiharit

- liian täyteen ahdetut aikataulut ja velvollisuudet, vaikka mukavatkin, jotka rönsyilevät karsinoistaan ja valtaavat vapaa-ajankin

- iskiassärky, joka pitkän tauon jälkeen muistuttelee itsestään ja saa aikaan miltei irrationaalisiin mittoihin yltyvää kauhua tyrän paluusta

- tunne siitä, ettei ehdi oikein nähdä kylliksi tärkeitä ihmisiä ja tehdä mukavia juttuja

- ärsyttävät romaanit, jotka tulee aloittaneeksi ja jotka eivät ole niin huonoja että ne olisi pakko jättää kesken mutteivät myöskään niin hyviä, että niitä oikeastaan viitsisi lukea kernaasti loppuunkaan

Nyt jos saisi itsensä nukkumaan.

Nyt.

Nyt.

Jos koskee naiseen muutamaan, ne alkaa heti huutamaan

2010-11-02T20:13:00.002+02:00

Minä olen taas vähän lukenut Imagea. (Miksi se muuten edelleen sinnikkäästi tulee kotiosoitteeseeni, vaikken ole edes maksanut laskua kuin ties milloin viimeksi?) Kohta seuraa siis vaahdoomista.

Mutta ensin tosielämäkatsaukseen. Minun ammatissani joutuu harmillisen usein perinteisten sukupuoliroolien ja sitä kautta kiusallisen tytöttelyn kohteeksi. (Maailmassa muuten joutuu harmillisen usein.) Sitähän minä siedän aivan erityisen huonosti ja olen myös tryffeliporsaan lailla herkistynyt kaikelle siihen viittaavalle. Toisinaan moiseen kohteluun törmätessäni joudun sen verran ylenpalttisen kiihtymyksen valtaan, että räpsähdän tytöttelijälle salamana, vailla itsekuria ja suoraan vasten kasvoja. Mutta tämänhän te jo tiesittekin.

Viime viikolla eräät sovinismin saralla sangen kunnostautuneet asiakkaat tulivat jälleen treenaamaan, rehvakkaina maailmanomistajina kuten tavallista, äjjinä. Kuuntelin taas, kun ne vähän jututti tsirbuja meidän respassa (pojat ostivat palautusjuomaa, Respatyöntekijä ilmoittaa pullon hinnan. "Sähän oot just tyypillinen nainen: oot viemässä heti kaikki rahat! Höhöh!") ja tunsin miltei vastustamatonta halua tehdä jotain laracroftmaisia agenttitemppuja ja työntää se luu syvälle niiden kurkkuun sillä lailla poikkipäin.

En kuitenkaan ole Lara Croft, joten annoin olla - toistaiseksi. Kuinka ollakaan, sain kostoni muutamaa minuuttia myöhemmin. Siirsimme kolmissa naisin ja yksissä unkarilaisin työharjoittelijoin suurehkoa tuoteautomaattiamme uudelle sijainnille. Itse lähes tuoteautomaatin kokoinen työharjoittelijamme tuki pumppukärryille vinssattua kaappia sivusuunnasta, minä toimin kärryn ruorinkääntelijänä ja loput kaksi ohjeistivat kulkuamme. Ja johan toinen näistä sovinistisankareista tulee viereeni röhkimään:

- Höhöh, tarttis melkeen rekkakortin että ton sais onnistumaan!

- No mulla itse asiassa on sellanen.

- Et oo sit vissiin vähään aikaan ajellu kuorma-autoa? Höhöh!

- Enpä muutamaan vuoteen joo.

- Niin mä vähän meinas...

- Haluutko sä tehdä tän loppuun? *ohjauskahvaa tarjoten*

- Eeeen, en todellakaan! Tee sä vaan, höhöh.

- Sittenhän sä voitkin mennä muualle aukomaan päätäs siitä.

Miehet poistuvat.

Tällaista en siedä. En siedä audimiehiä, Lyly Rajalaa, Henry Laasasta enkä sellaisia lipeviä kavereita, jotka iskevät rasvaisesti silmää ja sanovat mutta minähän rakastan naisia ja tekevät seuraavassa hetkessä jotain, joka kääntää tuon sanoman täysin nurinniskoin. En siedä perseellekävijöitä, huorittelijoita, niitä miehiä - ja naisia - joiden mielestä naisen - ja / tai miehen - tulisi olla tietynlainen ollakseen oikea nainen - tai mies, enkä niitä jotka luokittelevat ihmisen silkan sukupuolen perusteella, sanovat leikkisästi akka ratissa kun joku töppää liikenteessä, kysyvät onks sulla Ne kun joku nainen kiivastuu ja käyttävät sanoja kuten ompelukerho ja hormonihirviö yksinomaan halveksivassa, vähättelevässä ja loukkaavassa mielessä.

Minä en kuitenkaan osaa ajatella, että strip aerobicin, pole dancingin tai etenkään burleskin suosion leviäminen olisi jälleen yksi osoitus sovinismin ylivallasta tai että niiden päämääränä olisi yksinomaan heteromiehisen voyerin palveleminen. Tämä kuitenkin minun tulkintani mukaan on se, minkä Virpi Salmi artikkelissaan Me ollaan strippareita kaikki (Image 10/2010, s. 98-103) päätelmäkseen esittää.

Burleskia olen nähnyt livenä, muista vain niitä alkuperäisiä, tissimaisemilla herkutteleville klubeille räätälöityjä versioita: en siis käsi sydämellä voi sanoa tietäväni, mitä kyseisillä ryhmäliikuntatunneilla tapahtuu. Näin ulkopuolisen näkövinkkelistä minusta vain kainosti vaikuttaisi olevan kyseen jälleen ilmiöstä, joka on kovin tuttu muun muassa juuri suomalaisen feminismin kentältä: joku toinen määrittää, miten ollaan oikein. Et ole hyväksyttävä saati feministinä uskottava, jos tykkäät meikata / laittaa puolisollesi ruokaa / käyttää korkokenkiä / ajella ruumiinkarvoitustasi / harrastaa liikuntaa juuri siinä muodossa kuin se itseäsi eniten miellyttää.

Ei pidä ymmärtää väärin. Minustakin melkein mukavinta maailmassa on kertoa muille ihmisille, kuinka heidän tulisi tai vähintäänkin kannattaisi elää. Minusta vain on hieman kaukaahaettua väittää, että burleski olisi jollain tavoin vain puolisalonkikelpoinen versio strippiluolista ja lavapornosta - minusta silloin on mennyt jotain hyvin olennaista totaalisti ohi. Burleskin kutsuminen eräänlaiseksi seksikkyyden jokamiesluokaksi on kyllä hauskasti sanottu.

Tavallaan tekisi myös mieleni sanoa, että jokaisen (naisen) liikkuminen tai liikkumattomuus ja motiivit sen taustalla ovat ihan niiden omia asioita, eikä ole kenenkään toisen asia sitä kommentoida saati kritisoida.

Mutta sitten kuitenkin.

Eikö jokaisen naisen pitäisi olla feministi, ihan siitä yksinkertaisesta syystä että ovat naisia, kuuluvat tietynlaiseen jos nyt ei lukumäärävähemmistöön mutta tähän toiseen sukupuoleen nyt kuitenkin? Eikö jokainen sukupuoleen liittyvä valinta olekin paitsi henkilökohtainen myöskin poliittinen ja sitä kautta oletettua feminismiä manifestoiva? Eikö?

Tottakai. Ja ei tietenkään.

What on earth made me say I don't go swimming with idiots?

2010-10-31T20:50:00.003+02:00

Olisi mukava pitää itseään päätöksentekijänä, sellaisena, joka itse määrää oman elämänsä suunnan, tekee tietoisia valintoja ja on vastuussa oman polkunsa mutkista pystypäin. Uskoisi, että valitsemalla a pääsee lopputulemaan b - luottaisi siihen ja toimisi siten, että jokainen osavalinta veisi kohden haluttua päätepistettä. Ei hosuisi tahdottomana marionettina vaan olisi aktiivinen toimija, kumpikin käsi ruorissa ja katse suunnattuna vakaasti horisonttiin.

Toisinaan olisi houkuttelevaa olla silkka välikappale, satunnainen muuttuja kaaoksessa, johon ei itse voisi vaikuttaa. Ei tarvitsisi harkita, punnita ja ryhtyä jos ei huvittaisi, sillä lopputulos olisi joka tapauksessa ennalta fiksattu tai mahdoton ennustaa.

Minä en ihan tarkalleen tiedä, mihin uskon. Minusta kaiken takana oleva suuri kertomus on ajatuksena masentava sekä yksilöllisyyden illuusion romauttava. Olen niin kiintynyt subjektin ainutlaatuisuuteen - tai ehkä pikemminkin ristiriitaan, jonka toisaalta persoona ja toisaalta lajin edustajuus muodostavat - että minusta ajatus ihmisestä vain koneen rattaana, astinlautana matkalla mihin?, Suureen Päämäärään on passivoiva ja latistava. Toisaalta taas vastuun taakka, se, että oman onnensa seppyys olisi juuriaan myöden totuus, tuntuu lamauttavalta ja valtavuudessaan ahdistavalta.

Tahdon ajatella, että taustalla on jokin kertomus, kenties jonkinlainen valtava abstrakti fresko, joka ei sinänsä sido maaliviivaa tai keinoja sen saavuttamiseksi. Tahdon ajatella - käytäntö on osoittanut - että pienten, mikroskooppisten sattumien voima on järisyttävä, sellainen, että sitä ajatellessa vatsassa tuntuu samalle kuin katsoisi uimastadionin korkeimmalta hyppytasanteelta alas altaaseen. Että mitä tahansa voi sattua.

Olimme viikonloppuna äidin kanssa Tampereella, vähän teatterissa ja vähän kampaajalla ja vähän hauskanpidossa. TTT:n sinänsä ansiokkaan mutta hieman yhdentekevän Chicago-version jälkeen tunsimme tarvitsevamme joitain lasillisia punaviiniä - tarkempaa paikkaa speksaillessamme kävimme Teerenpelissä neuvoa-antavilla ja päädyimme jatkamaan Paappa's-nimiseen anniskeluravintolaan, jossa molempien savuverhoisten muistikuvien mukaan saattoi olla äidin ikäpolvista kohderyhmää sekä jonkinmoisia jazzmusiikkikytköksiä. Matkalla muistelimme, kuinka kuutisen vuotta aiemmin samassa kaupungissa samalla kokoonpanolla kävimme nauttimassa glögit pienessä tahraisessa juottolassa nimeltä Virtanen, jossa muuan entinen heilani tuolloin työskenteli.
Pääsimme sisään Paappa'siin, luovimme tiemme baaritiskille - ja kenet näimmekään sen takana, ellemme juurikin JättiPukkia, tuota kaksituhattaluvun alun suurta lempeäni.
Millä todennäköisyydellä?

Tänään kävimme teemaan sopivasti Zäkmänin ja Kiihtyvän kanssa katsomassa elokuvissa Mr Nobodyn. Kumpikin seuralaisistani oli hämmentynyt ja hämmennyksestään hieman hapan, mä en ihan tajunnu ja mä haluun tajuta että tiedän tykkäänkö, kun taas minä hykertelin ymmärtämättömyydelleni juksauksesta virkistyneenä. En usko, että tajuaminen oli tuon leffan pihvi ensinkään; sen sijaan luulen, että elokuvassa varsin keskeisten kohtausten vesiteema rinnastuu jotenkin aikaan, luonteeltaan virtaavana ja alansa täyttävänä. Jäimme pohtimaan kaiken näennäistä sattumanvaraisuutta, jokaisesta mitättömästäkin valinnasta aukeavaa mahdollisten todellisuuksien monitasoliittymää ja juuri tästä syntyvää houkuttelevaa kohtalonuskoa: kun jokin ihan erityinen, ihmissuhde tai muu elämän käänne saa alkunsa triviaalista suunnanvalinnasta, eikö sen pidäkin olla jonkin korkeamman ohjaamaa, jollain tavoin autettua tullakseen toteutuneeksi - kaikista mahdollisista, mutta onneksi valitsematta jääneistä poluista huolimatta?

Ajattelin jälleen niitä kaikkia tärkeitä ja läheisiä, jotka elämässäni nyt vaikuttavat, ja kuinka täpärällä on ollut, etten tuntisi niitä lainkaan. Ajatus tekee minut joka kerran hieman heiveröiseksi, tuntuu kuin menettäisin ne kaikki hetkeksi vain siksi, että on niin epätodennäköistä että ne ovat ne, juuri ne minulle. Sitten tulee se huojennus ja valtava lämpö: että ne ovat minun, ovat ne, ja että kävipä tuuri.

Ja ettei valitsemista voi välttää. Ratkaisuja on tehtävä, vaikkei näkisi reitistään kuin ensimmäiseen mutkaan.

Before he was unable to make a choice because he didn't know what would happen. Now that he knows what will happen, he is unable to make a choice.

Kerrankin saattaa omistaa aikaa aivan pienen hetken

2010-10-26T19:37:00.004+03:00

Toisinaan tuntee aivan yllättäen näkevänsä hetken suoraan vieraan ihmisen elämään. Nousen liukuportaita, ohi parkkihallin valoja korjaavan sähkömiehen. Miehen punapigmenttinen tukka hehkuu aivan läheltä kuumottavan polttimon valossa ja yhtäkkiä tiedän, mille se näyttää lauantaisaunan jälkeen, istuessaan taloyhtiön saunan terassille viilentelemään, herkullisesti hikoileva olutpullo kädessään ja kasvot vaaleanpunaisiksi löylyteltyinä.

Lenkkeilen Töölönlahden rannalla sateen muhentama lehtipuuro lenkkareiden alla nuljuen. Olen niin läsnä etten edes muista milloin: jalat jaksavat ja keuhkot, tuntuu että juoksua voisi jatkaa suoraan maan ääriin saakka. Vastaan juoksee kahden, kolmen, neljän vantteran teinipojan muodostamia joukkueita, jotka hihkuvat ja läpsivät ylävitosia kohdakkain sattuessaan. Ne ovat selvästi lätkäjunnuja, juuri sillä tavalla rentoja ja fysiikaltaan kantikkaita, tottuneet luottamaan kroppaansa ja sen pystyvyyteen sekä jengiin, joka huolehtii arvoista ja lihashuollosta.

Monen toivottoman ja alakuloisen viikon jälkeen kaikki tuntuu taas mahdolliselle. Olen sylissäsi, ihan lähellä. Vitsailet jotain hellää ja näen taas hymyssäsi sen pienen pojan joka joskus olit, joka yhä olet. Sellaisina hetkinä tunnen oloni kokonaan lämpimäksi ja sisältä pörröiseksi enkä voi saada sinusta kyllikseni.

Mul on häilyvä mieli
ja levoton sielu
Mä en osaa päättää
vaikka tiedän mitä haluan
Sun näkymätön kruunus,
oot kuin aatelissukuu
Sä vain sanot mun nimen
ja se on siinä

Musta vain niin vahvasti tuntuu
et me kyllä pärjätään
Mun ei tarvii kuin kuulla sun äänes
ja mä tiedän
Meidän rakkaus on jotain niin suurta,
et vaikka juuri nyt me kärsitään,
niin sen turvin, sen siivin, sen voimin
me selvitään

Sun huoles mua painaa,
ethän sä edes nuku
Mitä ikinä voisin
niin sen tekisin
Ja tää ainainen kiire
en katso taivasta koskaan
Meidän haaveet on kahlittu
maata kulkemaan

Mut musta vain niin vahvasti tuntuu
et me kyllä pärjätään
Mun ei tarvii kuin kuulla sun äänes
ja mä tiedän
Meidän rakkaus on jotain niin suurta,
et vaikka juuri nyt me kärsitään,
niin sen turvin, sen siivin, sen voimin
me selvitään

- Laura Sippola: Kuuntele

Onko teillä niitä julistimia?

2010-10-24T21:26:00.005+03:00

Tämänvuotiset Heppageimit on jälleen paketoitu odottamaan seuraavaa syksyä. Viikonlopun aikana mietin muun muassa seuraavia:

Onkohan heppatyttöys yksi niistä sairauksista, jotka eivät lailla syömishäiriön koskaan oikein parane? Että, vaikken enää milloinkaan edes paijaisi uljasta kavioeläintä, en pääsisi yli siitä tunteesta, siitä kaipauksesta joka tuntuu fyysisenä aukkona jossain vatsan yläpuolella tietyssä kohtaa? Että tietäisin tarkalleen, mille se karva tuntuu kämmenen alla ja jouhet sormissa, miten satula narskuu keventäessä, mille tuntuu alla keinuva käynti vastapudonneissa lehdissä ja uhkarohkean kova ja siksi niin mahtava laukka tuoksuvalla sänkipellolla? Etten koskaan lakkaisi uneksimasta, toivomasta, suunnittelemasta? Ikävöimästä?

On omituista, että on ihmisiä - ja ympäristöjä - jotka näkee vain tiettynä aikana, tietyssä tilassa. Nyt, neljäntenä geimivuonnani tunnen jo valtaosan vapaaehtoisten vakihahmoista ainakin kasvoilta, vietän neljä perättäistä päivää heidän kanssaan aikaa lähes ympärivuorokautisesti, enkä sitten ole missään tekemisissä yhtenätoista seuraavana kuukautena. Miten joka vuosi silti solahdetaan siihen samaan olemisen malliin keskenämme, ihan vain puitteiden ansiosta, eikä oikeastaan mikään ole muuttunut vuodessa.

On olemassa ihmisiä, joiden kanssa voisi viettää päivät keskustellen: niitä näitä, yhdentekeviä, kepeitä. Vakavia, syviä, tärkeitä. Mitä vain ja kaikkea sekaisin.
Ja sitten on niitä, joiden kanssa ei tahdo päästä edes small-talkiin, koska niille ei vain keksi mitään sanottavaa.
Ja miten niitä ensinmainittuja löytää, joskus täysin epätodennäköisistä paikoista, ja miten niistä tuntuu samalle ja miten palkitsevaa se on, että saa pitää yhden sellaisen itsellään, osana jo ennestään satumaista ystävien rinkiään.

Minä olen toisinaan neuroottinen ja itseäni paniikkiin kehässä läähättävillä ajatuksillani lietsova inttäjä. Eikö nyt kuitenkin ja ei kai vaan ja sano sitten ja vastaavastaaVASTAA! Silloin tyynnyttävintä on, kun toinen sanoo ettei ole mitään hätää ja kaikki on ihan hyvin ja mä soitan sulle taas huomenna. Siihen ei tarvita enempää, minä uskon sitä ja rauhoitun kuin koiranpentu syliin, ja miten se osaakin aina juuri oikealla hetkellä.

Kun naurat puhelimessa, kolmentuhannen kilometrin päässä mutta aivan vieressä, monta kertaa puhelun aikana ja kuulostat hetken sille kuin vuosia aiemminkin, se tuntuu samalle kuin helmikuussa kun näkee auringon ensi kertaa pitkän pimeyden jälkeen, eikä sitä melkein enää muistanut todeksi ensinkään, niin upea se on. Minunkin alkaa tehdä mieleni tapaksia ja viiniä ja kahdenkymmenen neljän asteen lokakuisia päiviä, mutta eniten olen onnellinen siitä että sinä saat ne ja että se tekee sinut hetkeksi kevyeksi ja valoisaksi. Se saa minutkin uskomaan, että tälläkin vuodella on loppunsa, että kaikella on rajansa.

Day 19 - A song from your favorite album

2010-10-19T19:42:00.002+03:00

Tätä teemaa pitäisi kai tarkastella sellaisesta elämäni levy -näkökulmasta ja käsitellä sellaista levyä, joka on kaikkien aikojen suosikki ja jotenkin parasta ikinämissäänkoskaan.

Minulla on taipumuksena hullaantua asioista aika totaalisesti. Senpä vuoksi valitsen tähänkin luonteelleni uskollisena levyn ja biisin, johon olen tutustunut alle viikko sitten, mutta joka on minusta juuri nyt aivan mieletön. Olin viime perjantaina vapaapäivällä, minkä vuoksi poikkesin torstaina töistä päästyäni jälleen Karhupuiston Makuunissa. En sielläkään ikinä malta tyytyä vain yhteen elokuvaan kun aina löytyy vähintään kaksi jotka on pakko nähdä, ja siitähän on sitten aina seurauksena stressi ja päänpuristus ja tomaattikeiton värisinä hehkuvat silmät kun niitä leffoja on pitänyt vahdata yöhön saakka - tai vaihtoehtoisesti kohtuuttomat itsesoimaukset ja syyllisyys, kun joutuu palauttamaan jonkin filmin katsomattomana liikkeeseen. Niinhän minä nytkin tein ja vuokrasin Kick-Assin ja sitten tasapainon vuoksi vielä The Runawaysin vaikka siinä olikin oikein kanteen painettuna väsyneen Kristen Stewartin nimi. Kick-Assin katsoin jo samana iltana enkä oikein tullut vakuutetuksi. (Minusta muuten liian monet elokuvat potevat nykyään mammuttitautia paitsi mitaltaan myös lajityypiltään: ei oikein luoteta siihen, että yksi linjakas suunnanvalinta kantaisi, vaan roiskitaan varmuuden vuoksi paria muutakin genreä sekaan, hyppysellinen lepakonkynsiä, ja katsotaan mitä tapahtuu. Paskaahan siitä seuraa.)

Seuraavana päivänä minun piti siivota, muttei huvittanut. Niinpä katsoin The Runawaysin ja rakastuin. Tänään hankin käsiini niiden levyjä ja luukutin tätä sekä Queens of Noisea aivan totaalifileissä.
Joissain asioissa olen hirmuisen helppo.

- The Runaways: Cherry Bomb levyltä The Runaways

I can take the trouble, 'cause I'm sixty feet tall

2010-10-14T18:27:00.003+03:00

Minä olen väsynyt ymmärtämään. Niitä, jotka eivät koskaan ole ajoissa. Niitä, jotka eivät hoida hommiaan. Niitä, jotka oho eivät huomanneet tai vitsit ihan unohtivat. Niitä, jotka toimivat sovitun vastaisesti; niitä, joiden kanssa on turha sopia sillä aina tulee jotain joka muuttaa kaiken, jotain tärkeämpää tai kiireellisempää.
Olen lopen kyllästynyt joustamaan, antamaan tilaa ja aikaa, venymään. Kutistumaan.
Minäkin haluan olla kohtuuton, epäreilu, sietämätön. Erityiskäsittelyä vaativa ja vastaanottava.

Ne asiat, joita oikeasti, oikein todella haluan, ovat tässä maailmassa harvassa, mutta niiden kanssa minä olen vakavissani. Niissä asioissa minä myös olen selvästikin aina se, joka haluaa enemmän; niinpä minä olen aina se, joka jää hieman nälkäiseksi eikä koskaan saa kyllikseen. Ja minä olen uupunut tyytymään, suostumaan. Hillitsemään itseäni, kyyristymään mahtuakseni.
Tahdon tahtoa, ja tahdon tehdä sen koko mitaltani.

Tänään oli sellainen päivä, että pää tuntui olevan täytetty hienolla hiekalla. Ajattelin ihmisiä, jotka hakevat toisiaan töistä ja tekevät toisilleen illallista valmiiksi. Ajattelin alati syntyviä lapsia, joilla on ehjä perhe: kaksi vanhempaa ja uusi, merkillinen elämä. Ajattelin niitä juttuja, joihin tarvitaan kaksi: niitä joissa kaksi on eduksi ja niitä joissa se on välttämätöntä. Ajattelin onnellisia asioita, jotka saavat minut sanomattoman surulliseksi; tuntuu kuin olisin äkkiä aivan ontto ja hervoton, kyvytön pitämään itseni pystyssä. Entä jos? Entä jos ei?

Yöllä en taaskaan nuku. Mikä minä sinulle olen? Miten meidän käy? Komennan itseäni kuin uppiniskaista lasta: nyt ei ajatella tollasia, nyt nukutaan!
Enkä ensimmäistä kertaa vastaa viestiisi.

I'll take you for a ride, I am a garbage truck

2010-10-12T19:07:00.003+03:00

Minun on jo monta päivää pitänyt kirjoittaa jotain oikeaa, monesta eri aiheesta.

Siitä, miten säikähtänyt poika ajoi viime keskiviikkona vahingossa vähän minun ja Fättiksen päälle Pitskun liikenneympyrässä, miten Fättis on nyt pajalla korjattavana (ja minulla sitä hirmuinen ikävä) ja minun ei-murtunut ranteeni ja keskisormeni kestävät salitreeniä jo aivan hyvin; siitä, miten ensimmäisenä tantereesta kohottuani huusin sille pojalle nenäkkäästi ja raivoissani että et sit vissiin paljon peileihin kattele ja kun ambulanssikuski kommentoi verenpainettani mitatessaan kohonnutta alapainetta kuittasin sen olevan varmastikin reaaliaikainen vitutuskäyrä; siitä, kun istuin saman illan aikana ambulanssissa-maijassa-hinausautossa-Tattarisuolla bussipysäkillä-ensiapupolilla ja sain kotimatkaan kulumaan näillä keinoin yhteensä 5 tuntia; siitä, kun lauantaina kävin hiippailemassa samaisessa ympyrässä kuvaamassa jarrutusjälkiä kuin parempikin agentti.

Siitä, miten samaisena aamuna luin Hesarista Johanna Korhosen kolumnin yhden kirjan omistajista (HS 6.10.2010 C1) ja tunsin tarvetta hurrata ääneen:

"Huumorintaju on yhtä kuin suhteellisuuden taju - - Huumori on asioiden suhteellistamista. Suhteellisuudentaju on hyvin lähellä sivistyksen käsitettä. Siksi myös huumori ja sivistys ovat läheistä sukua. Kumpaankin tarvitaan monta kirjaa."

; siitä, miten jätin viime keskiviikon Hesarin C-osan sängyn viereen odottamaan iltaa, jolloin ajattelin asiasta blogata; siitä, miten piti odottaa viikko, että ehti jäsentää tämän asian sanoiksi edes näin typistyneessä mittakaavassa.

Siitä, miten olen päässyt pyörättömänäkin ajeluille mukaan ja miten hassun pollealle tuntuu kun kokenut ajaja mainitsee hyväksi kyydissäistujaksi, kehu pullistaa rintakehää kuin tärkeämpikin tunnustus; siitä, miten viihtyisän intiimille tuntuu painautua kuskin selkää vasten tiukoissa mutkissa, kietoa kädet sen ympärille ja tuntea kämmentensä alla sen hengitys - ja miten hämmentävälle, kun pysähdytään ja oikaistaan selkä ja yhtäkkiä pitäisi taas puhuakin vaikka toivoisi vain ettei tie loppuisi koskaan ja kontakti olisi aina sellaista, luontevaa, välttämätöntä, ilmiselvää ja ikuisesti kestävää.

Semmoisista.

Minä pidän syksystä ja sen päivistä: viiltävästä auringonpaisteesta ja sellaisesta tuulesta, joka pöyhii ajatukset mennessään ja jättää vaatteisiin kesyttömän tuoksun. Raudanvärisestä pilvisyydestä, joka saa ilman lemuamaan vastajarrutetuilta raitiovaunukiskoilta ja päivän muistuttamaan sukellusta vesiliukumäen tunneliin. Kaupungista täynnä ihmisiä, muiden kulkureitteihin sovitettavista askelista, Kampin K-kaupassa toisiaan lempeästi tönivistä nuoristapareista.

Pidän minä syksyn öistäkin: kun Pitkältäsillalta katsottuna Merihaka on täynnä pikkuisia timantteja ja Helsinki tuntuu isommalle kuin rajansa. Kun kotimatkalla ohittaa monia valaistuja ikkunoita eikä tahdo malttaa pääsyä omaan kotiin, niiden valojen piiriin. Kun tekee mieli leipoa omenapiirakkaa ihan spontaanisti, muttei oikeastaan halua kutsua ketään syömään sitä.

Ostin tänään matkakorttiin seutua. Pyysin myyjää laittamaan viimeiseksi voimassaolopäiväksi jouluaatonaaton. Kotimatkalla A-junassa tuntui ihan arjelle - hyvälle.

Day 16 - A song that you used to love but now hate

2010-10-11T21:03:00.002+03:00

Oli aika, jolloin pateettisena parikymppisenä tulin aina baarista kotiin surkeana tai vähintään kiukkuisena. Jos satuin olemaan yksin, illan pakollinen ohjelmanumero oli tämän soittaminen stereoista, naapureiden mielestä varmasti tarpeettoman kovalla. Usein myös käperryin sängyn jalkopäähän huomionkipeäksi keräksi ja pyrin tiristämään muutaman kyyneleen sille sanoinkuvaamattomalle draamalle, jota myös elämäkseni kutsuttiin.

Nykyään, kenties juuri tästä syystä, minun on hieman vaikea kuunnella tätä kappaletta. Myötähäpeä, nolostuminen, vaivaannutus - miksi ikinä sitä tahtookaan kutsua, se on musertava ja aiheuttaa kiusaantunutta vääntelehtimistä sekä kasvojen alueen verenkierron hetkellistä kiihtymistä.

Minusta on muuten hieman huolestuttavaa, että tämä kaveri on saanut itsensä listalleni jo toistamiseen. Olisipa minullakin jotain siistejä salaisuuksia eikä tällaisia noloja Simba-paitoja vain.

- George Michaels: Careless Whisper

Day 29 - A song from your childhood

2010-10-10T21:54:00.002+03:00

Ne, jotka ovat viettäneet kanssani aikaa karaoke-ravintoloissa, tietävät tämänpäiväisen valintani tuskallisen hyvin. Syytän mieltymyksestäni äitiäni, jonka suuri suosikki Kirka jostain syystä oli. Muistan, miten joskus kun olin ehkä noin viisi vuotta olin äidin mukana Vierumäellä (tai jossain muualla) kurssipäivillä. Siellä oli iltaohjelmana Kirkan keikka ja minä menin aivan pähkinöiksi koko hommasta. Äiti yritti saada minut hakemaan itselleni nimmarin, mutten muista meninkö - muistan vain että ujostutti niin että muutuin melkein läpinäkyväksi.

Aikuisena kontaktini Kirkaan säilyi, kiitos yhteisen lenkkimaastomme. Tuon tuosta Tölikkää ympäri tarpoessani vastaanjuoksi tuo yleisön suosikki, hien kiiltäessä laajoilla kasvoillaan. Enkä käynyt pyytämässä nimmaria vieläkään.

- Kirka: Hengaillaan

Day 10 - A song that makes you fall asleep

2010-10-05T22:09:00.002+03:00

Lapsena ystäväpiiri valikoitui useimmiten maantieteellisesti tai muiden käytännön tekijöiden perusteella. Preferensseillä ei välttämättä ollut mitään merkitystä: jos vanhempien ystäväpariskunnan lapset olivat nyhveröitä itkeskelijöitä tai sadistisia despootteja, ei sille oikein voinut mitään. Niiden kanssa piti leikkiä, tykkäsi tai ei, koska muutakaan mahdollisuutta ei ollut.
Meidän mökkinaapurissa lomaili tyttö nimeltä Saara. Koko perhe oli kovaäänisiä (jopa meihin verrattuna) ja Saaran isä oli poliisi, joka tykkäsi juoda viinaa lomallaan - se oli ihan kiltti mutta hirveän meluisa, ja meidän puolella siitä puhuttiin sillä tavalla merkitseviä katseita keskustelukumppaniin luoden.
Saara on elossa edelleen ja pitää maailman kammottavinta vauvojenkuvablogia, mutta se ei onneksi kuulu tähän mitenkään.

Saara teki luonnollisesti vastavierailuja meidän toisellekin mökillemme. Siellä nukuttiin parvella ja Saara kuunteli joka ilta Walkmaneillaan Guns N' Rosesin Use Your Illusion I:stä itseäänitetyllä c-kasetilla kunnes nukahti. Koska kasetit olivat tavallisesti aina pidempiä kuin mihin musiikkia riitti, nokkelimmat äänittivät suosikkikappaleensa loppuun vielä uudelleen. Saaralla taisi olla 90-minuuttinen kasetti, jonka toiselle puolelle koko alkuperäinen kasetti mahtui. Toiselle puolelle oli äänitetty pelkästään tätä biisiä; sen Walkman oli niin kehittynyt, että osasi itse kääntää kasetin puolta.
Saaralla meni aika monet patterit sinä kesänä.

- Guns N' Roses: November Rain

I had a pretty pony, her name was Lucifer

2010-10-05T21:48:00.003+03:00

Minulla on nyt jo ikävä Fättistä, vaikka se on edelleen minulla täydessä ajossa eikä talviteloilla päinkään. Minä pidän kamalasti siitä mekaanisesta lonksahduksesta, joka vaihdetta vaihtaessa kuuluu. Nautin, kun saan kaasuttaa valoista ensimmäisenä, aivan tarpeettoman kovaa ja moottoria huudattaen niin että keski-ikäiset tädit katsovat kulmiaan kurtistaen ja päätään paheksuvasti pyöritellen: naurettavaa ja sitä paitsi vastuutonta. Minusta on ihana kävellä aamuisin ulos rapun ovesta kankeasti peltihousuissa, kypärää roikottaen pyörän luo, nuuhkia loputtoman laajaa aamutaivasta ja Meiran tehtailta päin leijuvaa kahvintuoksua. Ja vaikka tuntuukin hoopolle uhrata aamuisin kymmenen minuuttia tukan laittamiseen kun kypärä tappaa kampauksen kuitenkin, ei se oikeastaan haittaa ollenkaan.

Sitä, kun kesken kesän kuumimman päivän ajoretken pysähdytään jossain Pellingissä tai Porkkalassa hylätynnäköiselle huoltikselle juomaan kupilliset kitkerää kahvia ja kuittailemaan toisillemme hyväntahtoisesti, otetaan vastaan setien kiiluvia tuijotuksia ja hymyillään hämillisesti ruotsiksi vastaavalle tarjoilijalle.
Sitä, kun tullaan vähän liian lujaa kireään kurviin, joka vain jatkuu ja jatkuu ja pyörä kääntyy silti ja tuntuu että tienpenkan heinät pyyhkivät polvea ja ylitse pyyhkii sellainen adrenaliinivuo että siihen on hukkua; kun tie hyppää ensin ylös ja sitten jyrkästi alas ja miten kun vauhtia on kylliksi vatsa jää hieman jälkeen ja sen tunteen takia on ihan pakko vähän hihkua ääneen.
Sitä, kun satumaisen kuulaana syyspäivänä ajetaan kapeaa, koivujen reunustamaa tietä ja kesken kaiken pikkuinen tuulenpuuska saa kullanväriset lehdet myrskyämään ympärillä niin, että tuntuu kuin ajaisi pyrypallossa.
Sitä, miten huomaa vähä vähältä osaavansa paremmin, luottavansa enemmän, pärjäävänsä itse. Ja kun ei osaa, on aina muutama joilta kysyä, eivätkä ne ilku ollenkaan vaan ovat veljellisiä ja reiluja ja ehkä vähän ylpeitäkin kun pyydän niiltä apua.

Miten ihmeessä minä jaksan kokonaisen talven ilman?

Day 06 - A song that reminds you of somewhere

2010-10-04T20:46:00.002+03:00

Tämän kanssa minulla oli suunnattomia vaikeuksia ymmärtää tehtävänantoa. Onneksi ystäväni Nuu on minua niin paljon älykkäämpi, että hoksasi minun työntäneen epähuomiossa ylimääräisen preposition otsikkoon. Noinhan se on paljon hahmotettavampi. Ja nyt olen maininnut Nuun molemmissa päivän postauksissani, mikä on ehkä jonkinlainen arvo itsessäänkin.

No niin, takaisin asiaan. Kesän 2002 vietin Amerikan Keskilännessä, ranchilla työskennellen. Kuulostaa paljon hohdokkaammalle kuin itse asiassa olikaan: työpäivät olivat 14-tuntisia, hevoset visvaisia ja rupisia ja turistit ylipainoisia. Vuokraisäntämme antoi kuitenkin meidän ajaa uutukaista Dodgen pickupiaan. Siinä oli cd-soitin ja me olimme juuri löytäneet Nellyn. Luukutimme tätä täysillä luu ulkona ja elimme niin reunalla kuin jaksoimme. Se oli siistiä. Edelleen kun kuulen tämän, muistan ne omituiset ajat: sen kesän ja vielä kaksi seuraavaa talveakin, kun päivystimme silloisella The Clubilla neiti Sammakon kanssa kun emme voineet olla kotonakaan. Ja mitä siitäkin sitten seurasi, silloin helmikuussa 2004.

- Nelly: Hot in Herre

Day 26 - A song that you can play on an instrument

2010-10-03T21:17:00.002+03:00

Lapsena osasin soittaa viululla lähinnä jotain typeriä etydejä. Asteikot ehdin aina melkein unohtaa ennen kuin niitä kuulusteltiin.
Nokkahuilussa olin ihan taitava ja soitinkin meidän ala-asteen nokkahuilukerhossa (!) alttonokkista, mikä oli kaikkein vaikein niistä, sillä sen viritys on ratkaisevasti erilainen kuin sopraanossa (tenorinokkiksessakin on eri, mutta se on helpompi ja bassokin on kai olemassa, mutta meillä sitä ei ollut ollenkaan joten sitä ei lasketa).
Saksofonilla treenailtiin kaikkia ihan oikeasti kivoja biisejä, myös helpohkoa jatsia tietysti mutta vaikkapa Stevie Wonderia meni viihdeorkassa ja sensemmoista.

Noita soittimia en kuitenkaan ole enää pitkään aikaan lähestynyt, ja koska tässä yhteydessä laulu olisi ihan tyhmä instrumentti, valitsen kitaran. Tästä viikonlopusta pitää kirjoittaa joskus vaikka huomenna ihan omakin postaus, sillä se on ollut hyvin lähellä täydellistä kaikin puolin. Yksi erityisen kiva juttu siinä oli tämänpäiväinen soittotunti, ensimmäinen moneen kuukauteen. Kerrankin olin tehnyt kotiläksyt, eli miettinyt kappaleita joita tahtoisin soittaa. Tämä oli yksi niistä. Tätä olen harjoitellut itsekseni jo etukäteen, ja jos ei tarvitse soittaa kovin nopsasti (eikä onneksi tarvitse kerran molemmat ovat slovareita), en juksaa paljonkaan kun sanon että osaan soittaa nämä kummatkin. Näitä on sitten Mogulin sanoin hyvä laulella suihkussa kitaran kanssa.

- Creed: One Last Breath, Pink: I Don't Believe You

Day 21 - A song that you listen to when you’re happy

2010-10-02T13:55:00.004+03:00

Tässä yhteydessä en tiedä, tulisiko happy kääntää iloiseksi vai onnelliseksi. Lähestyn aihetta ensinmainitun tulkinnan kautta; oman haasteensa tähän tuo sekin, että ainakin omalla kohdallani iloa on hyvin monen sävyistä ja luonnollisesti monista eri lähtökohdista kumpuavaa, mikä puolestaan vaikuttaa siihen, puhutaanko ilosta riehakkaana, juhlintaan valmiina tunnetilana vaiko kenties jonakin tasaisempana hyväntuulisuutena. Tässäkin valitsen vaihtoehdoista ensimmäisen.

Riehakas ilo vaatii lystikkäitä ja rytmisiä kappaleita tahdittajakseen. Kontrastit ovat aina olleet lähellä sydäntäni: lauletaan hupsuja riimejä hyisellä pokerilla, ojennetaan tuimasti kanssakulkijoita hilpeän sävelmän päälle. Näistä aineksista saadaan tämän päivän valintani, joista toisessa lauletaan vuokra-ajurista nimeltä Ilpo ja toisessa, no, siinä käy ilmi lähinnä se, kenestä ei ole kyse.
Kyllä nyt on riemukasta!

- Kari Peitsamo: Ilpo, Ting Tings: That's Not My Name

That's not to say I don't have good times but as for my days I spend them waiting

2010-09-30T22:03:00.004+03:00

Minä en enää osaa olla. Välttelen tilanteita, joissa kenen tahansa on luontevaa kysyä miten minulla menee. Kun ystävä istuu vastapäätä ja kysyy lämpimästi hymyillen kuulumisia, katson sitä suoraan silmiin, silmien läpi, ja virnistän avuttomasti.
En minä tiedä.
Sitten alan höpöttää yhdentekevyyksiä moottoripyöristä ja töistä ja ties mistä, väistääkseni kysymyksen, itseni ja sen toisen. Ahdistun, kun puhelimessa läheiset tiedustelevat, mitä olen puuhaillut viime aikoina ja mitä uutta. Perusmeno.

En halua vastata kenellekään, en tahdo joutua ajattelemaan sitä tosissani sillä pelkään uppoavani kokonaan. En uskalla, sillä pelkään kysymyksen murentavan maan jalkojeni alla, purkavan riippusillan jolla seison, jättäen minut sutimaan ilmaan kuin sarjakuvahahmon joka pysyy paikoillaan kunnes tulee epäonnekseen katsoneeksi alas.
Enkä samalla toivo mitään enempää kuin että joku kysyisi, kiinnostuisi, katsoisi pohjaan saakka ja vaatisi vastaamaan.

Monina päivinä suunnittelen makaavani kotona koko päivän, liikkumatta peiton alla, antaisin päivänvalon kulkea ylitseni kaihdinten välistä puristuvina juovina enkä puhuisi kenellekään.
Samaan aikaan haluaisin kaikkea muuta kuin olla itseni kanssa kahden, että joku soittaisi ja kysyisi jotain, pyytäisi jonnekin, juuri minua.
Enkä minä kuitenkaan pystyisi lähtemään.

Puhumme illalla pitkään puhelimessa, meistä ja tästä vuodesta, joka on äärimmäisyyksissään jatkuvasti, kaikin tavoin hieman liikaa. Olen kipusi edessä neuvoton, kuulostan ankealle tiskiallaspsykologille enkä millään ylety koskettamaan.
Puhelun jälkeen jostain tulee järjetön, alkukantainen suru: mä haluun mun äidin tähän. Kun makaa selällään, kyyneleet valuvat ohimoja myöden suoraan korviin ja niitä alkaa kutittaa.

Että sinä.
Että me.
Että tämä kaikki olisi jo pian ohi, edes vähän.

Laita käsi pönttöön

2010-09-28T19:54:00.002+03:00

Satuin huomaamaan, että tänään kävijälaskuri näyttää pahaenteistä 66662 kävijää. Mitähän tapahtuu, kun vielä neljä kävijää raksauttaa rikki numerosuoran?

Eilen aamulla luin Helsingin Sanomista (HS 27.9.2010 B3) jutun virolaismiehestä, joka on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan neuvostoarmeijassa kahdeksankymmentäluvun alussa. Olin pulauttaa puurot lehdelle lukiessani poimintoja kirjasta: "Alokas kumartui 90 asteen kulmaan kämmenet silmien alapuolelle valmiina ottamaan silmät vastaan, kun vanhempi asevelvollinen iski kaulaan."
Bret Easton Ellisin, toisesta maailmansodasta ammentavan elokuvaston ja mitä huimimpien tositv:n nimissä suoritettujen ihmiskokeiden ympäröimänä kasvaneena kuvittelin nähneeni ja lukeneeni jo melko kammottavia juttuja. Tämä kuitenkin päihitti ne kaikki etovuudessaan mennen tullen. Vastaavan kuvotusreaktion muistan kokeneeni edellisen kerran kun lähes viattomana kaksikymppisenä katsoin American History X:n, erityisesti sen yhden avainkohtauksen jossa Edward Nortonin esittämä uusnatsi-Derek kenkäisee uhrinsa kallon halki katukivetyksen reunaan. Muistan vieläkin hyytävän ääniefektin, joka sai kuivan yökkäyksen nousemaan kurkustani.

Minulla ei ole olemassa maailmanselitystä tästä. En myöskään aio esittää teorioitani syyseuraussuhteista, pahuuden alkuperästä saati olosuhteista, jotka tekevät ihmisestä verenhimoisen hirviön. Ilmaisenpa vain järkytykseni lukemastani: millaisilla aivoilla keksitään moista brutalismia? Millä noiden tekojen suorittaja perustelee tapahtuneen itselleen? Kuinka kukaan vieraantuu ihmisestä lajina niin, ettei enää kykene empatiaan - siihen, jota kenties inhimillisimpänä piirteenä pidetään?

Natsien keskitysleirit. Abu Ghraib. Kaikki ne muut maailman yleisinhimilliset ja yksityiset kärsimysnäytelmät, joita historia tuntee ja joista tulevaisuuskaan ei jääne paitsi. Eiväthän kaikki raakalaisuudet voi olla perusteltavissa psyykkisillä häiriöillä tai kansantajuisesti sanottuna yksinkertaisella pimahtamisella. Missä pimeys asuu ja mikä sen houkuttelee ulos? Ja Kardaanikissan sanoin: joku on tonkin äiti, joku on senkin synnyttänyt.

Tämä kaikki on luotaantyöntävän triviaalia ja kulunutta kauhistelua, minä tiedän sen. Toisinaan vain tosiasiat kumauttavat niin lujaa, että on avattava suu ja ihmeteltävä ääneen.
Tämän jälkeen olisi myös hyvin banaalia alkaa kertoa vaikkapa hullunkurisista unistaan tai omista kaipaavista ajatuksistaan, joten lienee parasta lopettaa tähän.

Day 08 - A song that you know all the words to

2010-09-28T19:24:00.002+03:00

Joskus, kiihkeinä opiskeluvuosina tuskailimme muiden samassa tilanteessa olevien kanssa sitä, miten hankala päähän on saada juurtumaan uutta informaatiota. Eräissä illanistujaisissa joku sitten lausui ääneen sen, mistä tuo pään kovalevyn kapasiteettipuutos oikein johtui: jos osaa sanat pässeihin ysärihitteihin, sellaisiin kuin vaikkapa tämä tai tämä, ei millään voi riittää tilaa millekään järkevälle. Hienoahan tässä on se, ettei näitä lyriikoita noin vain saa kumitettua aivolohkoistaan, vaan on tuomittu elämään loppuelämänsä vajaaälyisenä, hokien että a little bit on Monica in my life, a little bit on Erica by my side, a little bit of Rita's all I need, a little bit of Tina's all I see...

- Lou Bega: Mambo no 5, Spice Girls: Wannabe

Day 18 - A song that you wish you heard on the radio

2010-09-27T18:44:00.002+03:00

Tämä on sikäli vähäsen irrelevantti, että nykyään kuuntelen radiota vain aamuisin ja silloinkin Radio Helsinkiä, josta voi kuulla vähän mitä sattuu. Olenkin siis kuullut kummankin tämänpäiväisen valintani sieltä, mutten panisi pahakseni vaikka kuulisin uudelleenkin.

Minä olen myös sillä tavalla myöhäisherännäinen (syytän klassisen musiikin läpitunkemaa nuoruuttani, joka esti normaaliin kehitykseen kuuluvan hyvästä populaarimusiikista kiinnostumisen), että olen löytänyt muun muassa kaikki ramonesit, kinksit, smithsit ja nämä tällaiset vasta aikuisiällä. The Curea kuuntelin jo yläasteella, mutta silloinkin vähän vahingossa, kun tämä sattui olemaan jotenkin muodissa ja siten myös MTV-rotaatiossa. Tämä toinen taas on sillä tavalla hyvin samaistuttava, että kukapa ei tuntisi toisinaan näin. I came in here for the special offer: guaranteed personality.
Ääh miten lattea perustelu. Nyt ei lähe.

- The Cure: Friday I'm in Love ja The Clash: Lost in a Supermarket

Day 05 - A song that reminds you of someone

2010-09-23T22:22:00.002+03:00

Näitä kappaleita on kamalan monta, maailmassa ja minussa. Olen joskus kirjoittanut siitä, kuinka valtaosa musiikista kuuluu minun mielessäni jollekulle: sille, joka minut siihen on tutustuttanut, sille, josta laulu tuntuu kertovan tai jolle se on minulta osoitettu. Sille, jonka kanssa olen sitä kuunnellut.
Näistä molemmista tulee oikeastaan pelkkiä haikeanhyviä muistoja, puolivalossa vietettyjä aamupäiviä ja puhallettujen kynttilöiden tuoksuisia iltoja. Ihan tavallisia, aivan erityisiä.

- Anthony and the Johnsons: Bird Guhl, The Smiths: Half a Person

Armahda niitä, jotka eivät valmistu ajoissa

2010-09-23T21:43:00.002+03:00

Pärssisen Lissu pyysi minut kanssaan kuuntelemaan Keskeneräiset-konserttisarjan ensimmäistä keikkaa, Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston settiä Ateneumissa. Lava oli teemanmukaisesti lavastettu, johtoja siellä-täällä, systeemit levällään ja ilmassa demontekemisen tuntu. Paula oli lavalla yksinkertaisessa arkileningissä, lähes meikittä ja tukka kivannäköisesti piikkisuorana ja mattaisena; Pekka soitti matkaharmonia (kaikki, jotka ovat käyneet peruskoulunsa pikkupaikkakunnalla kahdeksankymmentäluvun loppupuolelta alkaen, muistavat harmonista sen normikokoisen version ja poljennan äänen, joka tahditti kaikkea musiikkia). Konserttisarjan yleinen teema on levyttämätön musiikki, kyseisen konsertin vielä erityisesti mummot ja heidän elämänsä sodan molemmin puolin.

Minä pidän siitä, miten Paulalla on tyylitajua. Se tietää, milloin musiikki kannattaa kuorruttaa vibralla ja milloin taas laulaa suoralla äänellä kuin pikkulapsi. Se osaa käyttää puhetta juuri oikeissa kohdin mausteena ja karjua vain tarvittavan määrän. Minä, ylenpalttisuuteen mieltynyt ahnehtija, ihailen sellaista vähäeleisyyttä ja minimalismia. Sen lievä maneerisuus eleissäkään ei tee hallaa kokonaisuudelle, joka onnistuu olemaan kovin läsnä ja auki ja silti kuulas ja jotenkin autenttinen.

Pekka tekee sitä, mitä lahjakkaat muusikkopojat niin usein: kun sen pääasiallinen soitin on loppuunkokeiltu, se vaihtaa johonkin omituiseen, vähän noloon ja muinaiseen, kuten vaikkapa nyt harmoniin, ukuleleen tai johonkin orgaaniseen paimentolaistorveen. Sitä se sitten soittaa suvereenisti, kuinkas muutenkaan, ja höystää esiintymistään lakonisilla välispiikeillä ja polveilevilla, asiaankuulumattomilla kertomuksilla. Se on omalla tavallaan varsin viihdyttävää ja lisäksi miellyttävästi kaavasta poikkeamatonta.
Se toinen poika, Tommi jotain, soitti viulua kuin kirjasivistynyt pelimanni. Graafikkolaseissaan ja muissa hipsterivetimissään se näytti siltä, että koko kansanmusiikkiprojekti on sille vain ironinen kannanotto, josta voi ammentaa tuleviin levynsoittokeikkoihin.

Minä en sanottavammin pidä kotimaisesta kansanmusiikista. Joose Keskitalon ja Matti Johannes Koivun kaltaiset entisöintiprojektit ovat minusta vähän pitkästyttävää neppailua ja yhden biisin jälkeen väsähtäviä vitsejä - täysin ottamatta kantaa poikien musiikilliseen ammattitaitoon.
Kuitenkin konsertin ensimmäiset kolme kappaletta istuin hievahtamatta, kauttaaltani kananlihalle kihahtaneena silkasta vaikuttuneisuudesta. Ja kun joukkio pääsi kappaleeseen, jonka Paula on tehnyt isoäidilleen tämän juuri menehdyttyä ja liikuttui itsekin miltei toimintakyvyttömäksi - viimeksi otin valokuvia, ne ovat nyt hukassa. En enää saa uusia. - minä itkin. Sivistyneesti ja meikkiä tuhrimatta kuten konsertissa kuuluu, mutta sisäänpäin niin vuolaasti ja myrskyisästi, että kurkkua alkoi särkeä.

Tänään huvituin Suomalaisen Kirjakaupan alennusmyyntitiskillä teoksesta nimeltä Ohessa tilinumeroni, kirjailijana Pauli Kohelo. Se osui siihen samaan huumorihermoon kuin lauantaina lanseerattu drinksu Kir White Trash (ja sen jatkumo Kir Trailer Park), tekosiaan jälkikäteen häpeilevä siitosori katuma-asturi ja Meno-Anun poikaystäväksi paljastunut Poka-Ali; siihen samaan keskenkasvuiseen hihittelijään, joka puolivakavissaan miettii, nimeääkö Pentti Hirvonen poikansa Pekaksi ihan vain vahingonkierrätysmielessä ja pyytää sitten Pekkalan Kallea kummisedäksi.

Ja siinähän se päivä sitten olikin. Taas yksi. N.

The days come to you like sailors, you watch them as they drift away

2010-09-21T19:47:00.004+03:00

Minulla on lukuisia parisuhdetta koskevia harhaluuloja, joita en saa järjellä kumottua, en, vaikka tiedän paremmin.

Minä esimerkiksi luulen, etteivät miehet voi koskaan rakastua ja rakastaa. Tietysti tiedän, että voivat, mutten siltikään oikein usko siihen. Miksen?

Minä luulen myös, että kaikki suhteessa olevat viettävät kaksoiselämää. Kun asiakas kertoo tiskillä miehensä käyneen viikonloppuna turhaan ovemme takana, ja sit se joutu vaan kävelemään takas kotiin, ajattelen ettei se suinkaan meidän ovemme takana ollut vaan jossain ihan muualla ja että turha salikäynti on vain juonikas peitetarina. Tai kun joku kertoo puolisonsa painavan pitkää päivää ja ehtivän kotiin vasta iltamyöhäisellä, olen että niinpä niin, painavanpa hyvinkin.
Luonnollisesti tunnen lukuisia aivan onnellisia ja mitä monogaamisimpia pariskuntia: minulla on todistusaineistoa oikeasta yksiavioisuudesta. En silti saa karistettua päinvastaisia ajatuksia mielestäni.

En tiedä miksi. En tiedä miten korjaan tämän.

Minulla on salattu kuorotyttömenneisyys, joka kerran oli erottamaton osa identiteettiäni ja joka nyt on kuriositeetti, josta vain vanhimmat ystäväni tietävät totuuden.
Minä opin juomaan viinaa kuorossa. Minä opin suutelemaan kuorossa. Minä pääsin ulkomaille kuoron kanssa, kehitin sävelkorvaani ja ääntäni, opin ymmärtämään joukkuehenkeä ja kollektiivista hurmosta.

Silloin, kireän ja maailmantuskaisen varhaisaikuisen mielessäni musiikista tuli arvokasta vain äärimmäisen puhtauden ja harmonian kautta. Ilmaisevuus ja tulkinta olivat sitten niitä kakun koristeita, joita oli syytä ripotella vain sen teknisesti täydellisen laululeivonnaisen päälle: tämän vuoksi musiikin tekeminen on näihin päiviin saakka ollut mielessäni lähes salatieteen kaltaista puolijumalien hommaa, jota tavallisten kuolevaisten oli turha yrittää - musiikin tuhoamisen ja ikuisen julkisen kasvojenmenetyksen uhalla. Vasta juurikin puolisentoista vuotta sitten löysin karaoken ja sitä kautta iloisen itsehäpäisyn: laulaminen saattoikin olla paitsi hauskaa ja viihdyttävää myöskin kiiteltyä ja kannustettavaa.

Nyt, kuoromme taustalla toimineen yhdistyksen merkkipäivien kunniaksi kuoromme on lahjottu, kiristetty ja uhkailtu jälleen kokoon. Sunnuntaina olin ensimmäisissä treeneissäni sitten yhdeksänkymmentäluvun lopun. Tänään olin ensimmäisellä yksityislaulutunnilla.
Näen tiukkailmeisen äänenkorkeuden kyttäyksen lähestyvän jälleen.
Olen tässäkin huono ja se ahdistaa.

Minun elämäni on silkkaa sontaa, kun en tiedä missä menet. Sain tänään palkankorotuksen, muttei sekään tunnu miltään.
Minua ahdistaa ihan kaikki enkä halua mitään. Muuta.

Day 04 - A song that makes you sad

2010-09-21T09:39:00.002+03:00

Joskus todella monta vuotta sitten telkkarissa pyöri sellainen pässi tositv-sarja kuin Noora menee naimisiin. Noora tapaili siinä lukuisia nuorukaisia, joista hänen piti valita sitten itselleen sulhanen. Pilallehan se homma meni, Noora itse oli kroonisesti tyytymätön tapetinvärinen nainen eivätkä miehet luonnollisesti edes voineet olla sopivia. Ohjelma oli kuitenkin saatettava formaatinmukaiseen loppuun: piti saada häät.
Sattui sillä tavalla hassusti, että se poika, joka pääsi loppuun saakka eli "telkkarihäihin" oli minun silloinen työkaverini. Niinpä koko meidän senhetkinen työporukkamme sai kutsun kuvauksiin. Reissu itsessään oli hyvin hämmentävä ja nykyään jo valtaosiltaan muistista hiipunut - siellä esiintyi kuitenkin tuolloin vielä varsin tuntematon nainen, jonka ääni oli mielestäni älyttömän hieno joskin sen kappaleiden lyriikat olivat vähintäänkin omintakeiset. Se veti tämän biisin siellä, muistaakseni jotenkin puoliakustisesti ja silloin jo mietin, miksi juuri tämä sopi tuottajien mielestä "hää"musiikiksi. Minut tämä saa jotenkin suunnattoman haikeaksi ja sellaiseksi että tekisi mieli vähän itkeä. Mä pidän kii susta kovaa, mä pidän kii liian kovaa.

Toisesta puolestaan tulee mieleen ensimmäinen varsinainen karaokebaari-iltani Nuun kanssa, taisi olla helmikuussa 2009. Iltaan mahtui kaikenmoista hahmoa ja sattumusta, mutta yksi ehdottomia kohokohtia oli, kun Matti Vanhasen näköinen nuorukainen lauloi tämän. Hirveän kornia liikuttua jostain tällaisesta, mutta se lauloi sen niin puhtaasti ja sielukkaasti, että ei voi minkään.

- Jippu: Kii, Phil Collins: Another Day in Paradise

Day 23 - A song that you want to play at your wedding

2010-09-20T20:35:00.003+03:00

Minä tunnen sellaisia tyttöjä - aina tyttöjä, ei koskaan poikia - jotka ovat lapsesta saakka tähdänneet naimisiin ja suunnitelleet kaiken valmiiksi sitä silmällä pitäen. Ne keskustelivat hädin tuskin täysi-ikäisinä suvereenisti kimpuista ja mekkomalleista ja sormuksista, suunnittelivat tarjoiluja ja koristeluja ja sit mä mietin et onks kyyhkysten vapaaksipäästäminen jo kuitenkin vähän passé.

Sanomattakin lienee selvää, etten minä kuulu heihin. Vasta ehkä viimeisen vuoden aikana olen alkanut ajatella, että kenties pysyvässä ja laillisesti tunnustetussa suhteessa voisikin olla ihan mukiinmenevää olla. Ettei se ehkä olisikaan yksinomaan ahdistavaa ja persoonaa typistävää.

Nyt kuitenkin tunnen olevani kauempana sen realismista kuin koskaan. Minä olen se, joka ei koskaan onnistu; se, joka tulee vuosi toisensa jälkeen kesteihin ilman avecia ja kun kysytään mitä sulle kuuluu, minä olen harjoitellut valmiiksi jonkin yksityiskohdan josta voin kertoa, välttääkseni kaikki ne utelut joihin en enää jaksa keksiä uusia nokkeluuksia vastaukseksi.

Toisinaan ajattelen, että haluan sen kaiken: kermakakun, puhkisoitetun häämarssin ja sukkanauhan heiton.
Useimmiten ajattelen, että riittäisi kun sinä haluaisit minut.

Minun valintani tämän päivän meemiin perustuvat yksinomaan siihen, että molemmat ovat kauneimpia rakkauslauluja jotka tiedän. Viime kesänä olin häissä, joissa morsiamen hyvä ystävä, oikea laulaja, veti jälkimmäisen - niin kauniisti, ettei kukaan tohtinut hengittäkään esityksen aikana. Niin minäkin sen haluaisin.
Ensimmäinen taas pitäisi tulla juuri näin, tällaisena sovituksena.

- Ville Tuominen: Nocturne, David Bowie: Nature Boy (vaikken ole varma, onko tuo YouTuben versio ollenkaan oikea. Muuta ei nopsasti löytynyt enkä nyt jaksanut etsiä enempää.)

Day 07 - A song that reminds you of a certain event

2010-09-18T10:55:00.004+03:00

Tänään minä ja minun mahtavat naiseni aiomme viettää aikaa kuin silloin joskus, kuin kesällä: kelloon katsomatta, tuoppeja laskematta, älyvapaita juttuja kertoen ja niille räkättäen. Siksi minun on melkein välttämättä valittava tälle päivälle biisiksi tämä, josta löytyi erittäin asiaankuuluvasti juuri se tietty versiokin. Ankkarockista olen jo vuodattanut hunajaa tännekin niin paljon, etten sano siitä enempää, vain sen että tällaista on ehkä olla nuori: kerrankin unohtaa kaikki se vakava mitä on huomenna ja vittu ikinä!

- Don Huonot: Olemme kuin veljet

EDIT: Biisihän loppuu näemmä kesken tuolla videolla. Oh well.

Day 03 - A song that makes you happy

2010-09-17T21:33:00.002+03:00

Tänään on viikon ensimmäinen päivä, jolloin olen aidosti hyväntuulinen ja mieleltäni kepeä. Niinpä lie luonnollista muistella niitä iloiseksi tekeviä kappaleita (lapsena muuten muistan että Hevoshullun yhdessä sarjakuvassa yhdellä tytöllä oli hieno hevoinen, hän oli hyppääjä, jonka nimi oli Happy ja minusta se oli hienoin nimi koskaan. Tämä ei liittynyt oikein mihinkään, mutta tunsin voimakasta ja spontaania tarvetta jakaa tämän muiston.).

Toisesta löytyi taas vain livetaltiointeja. Tulen tästä aina hirmuisen hyvälle tuulelle, enkä oikein tiedä miksi. Samalta bändiltä ehkä myös Frug tekee saman olon. Yllättäen siitä sitten löytyykin ihan virallinen musavideo.
Toisesta valinnasta ei taaskaan löydy yhtään mitään, joten teen taas kivasti ja laitan koko lyriikat tähän. Ne jälleen kerran ehkä hieman avaavat sitä hauskuusaspektia, joskin jälleen kerran kannattaa kuunnella kappale ymmärtääkseen sen koko speksin.

Tänään Rilo Kiley: Smoke Detector sekä Pohjolan Ilmari: Kohtaaminen.

Jos on tosi laiha, niin ei voi taklata,
vaan helpompaa on kavereita salaa vaklata.
Kun menee puun taakse piiloon
niin näkyy vain nenä.
Mutta sitäkin voi luulla oksaksi.

Jos on tosi lihava, ei mahdu minne vaan.
Vaan törmäyksessäpä kilot
ne auttaa kolaukselta suojaamaan.
Kun ottaa kovan vauhdin
ja hyppää lammikkoon,
ei uppoa, vaan kelluu, kelluu vaan.

Kun lihava ja laiheliini sitten kohtaavat
ja kämmenellä käteen toisiansa paiskaavat,
niin kumpainenkin ihmettelee,
voiko moisen kanssa kaveerata.
Ja kyllä voi.

You know I look like a woman but I cut like a buffalo

2010-09-16T20:49:00.004+03:00

Minä sain hienon blogipalkinnon, Rooibokselta. Kiitän siitä, miltei mykistettynä. Nyt minun kuuluisi jakaa sitä edelleen, mutta. Ensinnäkin en ole viime aikoina etsinyt uusia luettavia ja kaikki vanhat suosikkini olen tainnut jo palkita ainakin kertaalleen. Olen ehkä niin nihkeä panttaaja, etten anna tässä vaiheessa palkintoa eteenpäin mihinkään. Voihan sen tehdä myöhemminkin, vai mitä?

Tässä aluksi se pysti itse:

Ja sitten osallistun palkintoon liittyvään haasteeseen, jossa palkittu paljastaa itsestään seitsemän asiaa. Ilmeisesti vieläpä sellaisia, joita lukijat eivät tiedä? Lukijakuntanihan koostuu käsittääkseni lähinnä kavereista - sekä mystisestä PYListä, joka saattaa käyttää itsestään jotain toistakin pseudoa ja josta en ole varma, tunnenko sitä irl - minkä vuoksi salattujen faktojen keksiminen on vielä astetta pulmallisempaa. Yritän kuitenkin, sehän on tärkeintä ja jalo kilpa. (Yritin muuten pinnistellä, että mitähän olen täällä jo aiemmin tullut paljastaneeksi. En millään muista: jos tulee samoja, niin sitten joku varmaan kommentoi. Ja minä, no, minähän voin aina veisata viis kommenteista vai mitä. Hohoh.)

1. Jos olen syystä tai muusta erityisen vikkelä aamuisin niin, että olen lähtövalmis ennen kuin töihin vielä kannattaa startata, alan tiskata. Aamulla ennen seitsemää minä tiskaan ja toivon, etteivät naapurini vihaa minua siitä syystä. Sitten on kiva tulla töistä kotiin kun keittiö on minisiivottu ja astiat kaikki taas käyttövalmiina.

2. Olen nähnyt eroottisia unia paitsi Eric Danesta ja David Schwimmeristä myöskin Hannu-Pekka Björkmanista ja Tony Halmeesta. Yhtään en osaa sanoa miksi, ja herätessäni tunsin oloni liatuksi, häväistyksi ja hyväksikäytetyksi.

3. Haaveilen puolisalaa tavallisesta lähiöelämästä lauantain saunavuoroineen, kuraeteisineen ja yhteisine iltapaloineen. Minulle se edustaa jollakin tavalla turvallisuutta ja pysyvyyttä, sellaista rakkautta joka jollain omituisella tavalla vain on, jota ei valita erikseen päivittäin ja jonka eteen ei tietoisesti ponnistella vaan joka on, ilman että sitä tarvitsee sen kummemmin ajatella. Kyllä minä senkin tiedän, ettei sellaista ole olemassakaan. Mutta toisinaan haluaisin että olisi.

4. Muistan joskus Galtsussa jo kirjoittaneeni loputtomasta perustelemisen tarpeestani. Teen sitä edelleen: minun pitää aina miettiä, miksi teen jotakin ja miksi teen sen jossakin tietyssä järjestyksessä siltä varalta että joku sattuisi kysymään. Ja vaikkei sattuisikaan, minulla pitää olla selitys. Itselleni.

5. Tämä ei kyllä ole mikään yllätys, mutta huomaan joutuvani aivan hulluuden partaalle, jos jokin asia tuntuu jäävän jumiin, siis toistuvan täsmälleen samanlaisena tiheällä rytmillä. Snadi. Snadi. Snadi. Tämän vuoksi luultavasti julmin keino saattaa minut päiviltä olisi soittaa sitä Polly-mainosta tarpeettoman kovalla volyymilla loppumattomassa luupissa niin, etten voisi tehdä asialle mitään. Puhkoisin varmaan oma-aloitteisesti itse itseltäni korvat ja muut sellaiset.

6. Lapsena minulla oli omituisen kehittynyt syyllisyydentunto, johon liittyi jonkinlainen voimakas yliluonnollinen karmakuvitelma. Esimerkiksi minusta oli jostain syystä suunnattoman tyydyttävää nipistellä serkkujen labradorinnoutajan luppakorvien kärkiä. Tiesin, että se oli tuhmaa eikä niin olisi saanut tehdä, mutta tein silti (olin jotain viisi vuotta vanha, ei sitä koiraa oikeasti sattunut. Ei voinut sattua.). Seuraavan kerran sitten kun olimme hiihtämässä ja suksieni kannat tarttuivat kerran toisensa jälkeen risukkoon, tiesin sen olevan rangaistusta harjoittamastani eläinrääkkäyksestä ja että se oli minulle ihan oikein.

7. Vanhat ihmiset saavat monesti sydämeni muuttumaan emmentaaliksi tykkänään. Jos ne ovat vähän köpöttäen kulkevia, sellaisia joiden katseesta paistaa keskittyminen ja lievä paniikki ympäröivästä maailmasta, minä menen ihan sirpaleiksi ja tunnen niin suurta hellyyttä ja jotain muutakin pehmeää niitä kohtaan että menen vähän toimintakyvyttömäksi ja minua alkaa itkettää ja haluaisin olla niille se kiva lapsenlapsi ja hymyilevä kodinhoitaja ja kärsivällinen naapuri.
Tomerat, tyylikkäät ja vittumaiset vanhukset sen sijaan, niitä minä vähän ihailen. Ne ovat oivaltaneet (varmasti jo kauan ennen kuin minä edes jokeltelin vaipoissa jossain pinnasängyssä) ettei täällä saa mitään mitä ei itse itselleen hae ja että ihmiset kohtelevat juuri niin kehnosti kuin niiden antaa. Paheksun myös, sillä viheliäinen käytös on vain jotain, jonka sulatan hurjan huonosti yhtään keneltäkään.

Näiden paljastuskimaroiden jäljiltä minussa aina vahvistuu tunne siitä, että olen sisimmässäni hyvin neuroottinen ja kireäksi viritetty kyhäelmä, joka koettaa kuorruttaa itseään huolettomuudella ja epäsovinnaisuudella ja leikkisillä anekdooteilla, mutta joka on oikeasti salaa hullu.

Day 13 - A song that is a guilty pleasure

2010-09-16T18:59:00.002+03:00

Kerran, silloin kun warettaminen oli vielä oikeiden nörttien hommaa, Rva Taalasmaa tarjoutui tekemään minulle hittilevyn valitsemistani kappaleista. Kazaasta niitä imutettiin ja cd-levylle poltettiin, ja sitten kuunneltiin huumassa: ihan kuin silloin, kun saattoi äänittää lempikipaleitaan c-kasetille, omassa järjestyksessä ja ihan itse!
Dahlia hieman hymyili minun valinnoilleni, mutta poltteli menemään kiltisti kun kerran oli luvannut. Nyt, löydettyäni levyn viime kesänä minun ja Fridan mökkireissumusaksi muistinkin, miten paljon joistain tosi noloista biiseistä pidän. Siispä tämän päivän valinnat on lohkaistu suoraan tuolta hittikimaralta.
Ekasta löytyi vain tyhmä liveversio, mutta kaikki saavat jutun jujun. Tokasta melkein toivoin, ettei videota löytyisi, koska tsekatkaa nyt nuo tukat ja bulat. Ja hei, choose life!

Tänään Fintelligens: Heruux ja Wham: Wake Me Up (Before You Go-Go).

Day 15 - A song that describes you

2010-09-15T19:09:00.002+03:00

Tämä on hirveän helppo ja jotenkin ilmiselvä ja valintana, no, hyvä on, banaalikin. Kappale on hyvin kaunis ja sellainen, että joskus viime vuoden keväänä sitä kuunnellessani olin aina puhjeta nyyhkytykseen ja pari kertaa niin teinkin.
En löydä biisiä mistään, en videona tai edes lyriikoina. Kirjoitankin ne siksi auki tähän, josko niitä vaikka joku muukin joskus vielä metsästää. Ja tuleepa selvä kuva niillekin, jotka eivät tätä tienneet - joskaan silkat sanat eivät vielä tee oikeutta kappaleen tunnelmalle.

Tänään Laura Sippola: Toinen

Hämärä on huoneemme
ja valkea vain lepattaa
Kosteiden ikkunoiden taakse
jää koko paha maa

Sinut tunnen
et lähempänä enää olla mua voisikaan
Sinut tunnen
en seisovaa aikaa enää kuuntele ollenkaan

Pidä musta beibi vielä vähän aikaa
ennen kuin uppoan,
ennen kuin palaat toisen luokse
jolle annat elämäsi ainoan

Sanaton on hetki tää
ja vaiettu on salaisuus
Katsein allekirjoitettu
pienen ajan ikuisuus

Sinut tunnen
liikkumatta sanot haluavasi olla pidempään
Sinut tunnen
jokainen onnen hetki tekee kipeämpää

Pidä musta beibi vielä vähän aikaa
ennen kuin uppoan,
ennen kuin palaat toisen luokse
jolle annat elämäsi ainoan

Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut

2010-09-15T18:32:00.003+03:00

Olen kotoisin väkivallattomista ja turvallisista oloista. Olen kovaääninen, rääväsuinen ja kerkeästi kiihtyvä. Minusta on mukava toisinaan humalassa tai eräässä toisessa mielentilassa hieman pureskella ihmisiä ja saatan toisinaan hosuessani epähuomiossa tunkeutua jonkun vieressäseisovan ilmatilaan.
En kuitenkaan koskaan ole lyönyt ketään eikä minua ole lyöty. Lapsena sain tukkapöllyä, varmastikin aivan ansaitusti, mutta aikuisena kukaan ei ole koskaan satuttanut minua fyysisesti, ainakaan pyytämättä.

Minä olen viime päivät ajatellut tiiviisti parisuhdeväkivaltaa: kaikkia niitä piiloon meikattuja ruhjeita, tukan alle kammattuja arpia ja rapuissa kompasteltuja solisluita. Olen miettinyt niitä poliisisetiä, jotka sanovat kai te sovitte tän keskenänne ja ajavat pois, niitä terveyskeskuslääkäreitä, joiden mielestä ei voi sattua suthan puudutettiin jo ja niitä taksikuskeja, jotka kyyditsevät ensiapupolille vaitonaisina, tiehen keskittyen ja toisella korvalla kuuntelematta.
Niitä naisia - ja miehiä - jotka viranomaisten pakeille jonottavat, ne ovat ainoita, jotka tietävät asioiden oikean laidan ja ainoita, joilla on avaimet muutokseen.

Miksei rajaa saa vedettyä? Miksei tilanteesta lähde?
Istuin viime sunnuntaiaamuna kello kuusi päivystyspolilla vertavuotavan ystävän tukena, pidin siitä kiinni ja kuuntelin. Juuret jäämiseen ovat niin syvällä, että niiden katkominen vastaisi amputaatiota.
Kuuntelin, mutten ymmärtänyt. Miten voi koskaan luottaa ihmiseen, joka on osoittanut pystyvänsä moiseen pidäkkeettömään raakuuteen? Miten voi rakastaa sellaista, joka satuttaa?
Ja sitten toisaalta: miksi töniminen ja kiinnipitäminen muka olisi pahempaa kuin valehtelu ja pettäminen? Onko sellainen, mihin tarvitaan tikkejä ja mustelmavoidetta jotenkin enemmän väärin kuin sellainen, joka vain näkyy katseessa ja kuuluu puheessa? Miksi siihen suostuu, uudestaan ja uudestaan?

Miten niistä palasista saa koottua enää ikinä mitään ehjää?

Day 11 - A song from your favorite band

2010-09-14T19:00:00.002+03:00

Tänään olen raivoissani. Alaiseni tuntuvat olevan päiväkoti-ikäisiä etanoita, jotka eivät vaivaudu ottamaan vastuuta mistään saati hoitamaan mitään ilman alituista niskaan huohottamista. Kaikki muutkin jutut kusevat, ronskisti ja reisille, enkä sittenkään saa kirjoitettua punnittua merkintää mistään järkevästä, vaikka sitä aamusta saakka hahmottelin. Taidan laittaa kajarit täysille ja pogota hieman, josko tunnelma siitä kohenisi.

Tänään kuunnellaan PMMP:n Matoja.

Day 30 - Your favorite song at this time last year

2010-09-11T21:40:00.003+03:00

Hirveän paljon helpompaa on muistella, mikä oli viime vuonna lempibiisi kuin tunnustaa tämänvuotista. Tänään en edes jaksa perustella enempää, sillä olen TaNpereella ja haluan mennä täyttämään lasini jälleen punaisella skumpalla. En myöskään linkkaa, etten epähuomiossa pilaisi soittolistaamme YouTubella. Joten pumpum, guugeltakaa itse.

Tänään sanon että The Kinks: Lola, White Lies: To Lose My Life ja <3 molempiin.

Day 02 - Your least favorite song

2010-09-09T23:09:00.002+03:00

Ihan ensimmäisen kerran tämän kuullessani olin tavallaan vähän innoissani. En niinkään siksi, että nyt miksattiin 50-luvun viatonta henkeä ja liimaisinta r'n'b-hetkutusta vaan ylipäänsä siksi, että jotain niinkin bulkkia tehtiin uusiksi jollain niinkin eri sapluunalla. Sitten kuulin sen vielä kahdesti ja se olikin jo aivan kylliksi. Nykyään kaikki tähän liittyvä saa ihokarvani pystyyn inhosta. Luojan kiitos onnistuimme väistämään ne Ankkarockissa.

Tämän torstain valinta on The Baseballs: Umbrella.

My first kiss went a little like this

2010-09-09T22:41:00.004+03:00

Kuulin muutama viikko sitten erään eksäni menneen hiljan kihloihin. Tieto tuntui potkulle palleaan. Tänään olin kyllin typerä etsiäkseni kummatkin Facebookista. Alkoi Nuun sanoin vituttaa niin että hengitys vinkuu.

Jokin tovi taaksepäin muuan toinen entiseni alkoi treenata juuri sillä salilla, jolla minä työskentelen. Tyttöystävänsä kanssa. Tuntuu omituiselle nähdä ne siellä, yhdessä, ihan tavallisesti.

Minä en kaipaa niitä ihmisiä enkä tahtoisi kummankaan nykyisen sijalle. Toisinaan ikävöin sitä tunnetta, sitä ihmistä, jollaiseksi ne saivat minut itseni tuntemaan, siinä kaikki.
Olen vain kyllästynyt siihen kaavaan, jota tämä toistaa. Ne tapailevat minua joitain kuukausia, puhuvat suuria, vaikuttavat olevan tosissaan. Kunnes en mä pystykään tähän, ehkä musta ei olekaan ollenkaan parisuhteeseen. Sitten kuluu kolme minuuttia ja ne ovat naimisissa.
Puhuisitte edes totta.

Teenkö minä huonoja valintoja? Tekevätkö huonot valinnani lopulta minusta minut? Ja vielä jotain filosofista tähän ja vittusaatana.

Avaa ovi, täällon Bon Jovi!

2010-09-08T21:42:00.004+03:00

Jostain omituisesta syystä en ole tänään ollenkaan pahantuulinen, vaikka syytäkin olisi. Olen hämmentävän zen ja pidätän hengitystäni odottaessani sen romahdusta.

Parasta tänään:
- uusi hopeinen kynsilakka, joka näyttää sille kuin kynnet olisivat sulaa tinaa
- tunne, joka syntyy siitä kun jokin mukava ja odotettu asia menee mönkään ja se harmittaa hurjasti, mutta sitten kuulee sen toisen asianosaisen äänestä että sitä harmittaa vielä paljon enemmän, ja sitten voi itse suoristaa selkänsä ja niellä pettymyksensä ja olla reipas ja positiivinen sitä toista piristääkseen
- adrenaliiniryöppy, joka myrskyää kehossa, kun pääsee kaasuttamaan valoista ensimmäisenä ihan omaksi huvikseen tosi kovaa ja saakin yllätyksenä häntäänsä viereisen kaistan öykkäriaudistin
- lauantainen Tampereen reissu, johon on jo melkein asukin valittuna
- itse kidesokerista ja kookosöljystä laadittu kuorintavoide, jonka jäljiltä iho on leivonnaisentuoksuinen ja käsittämättömän sileä
- tunne, joka kehoon leviää kun on pitkästä aikaa vaatinut siltä fyysisiä suoritteita ja hikoillut itsensä iloiseksi
- kiireetön löytöretki kirjaston palautettujen kirjojen vaunuun sekä bestseller-hyllyyn
- älyvapaa ja tyhjänpäiväinen Facebook-kommentointi parin samalla aaltopituudella kelluvan kesken
- BonBonin Linnunlöysät mix -namipussi

Tänään en jaksa enempää. Tekisi mieleni siteerata yhtä biisiä tähän, mutta ehkä tuo biisimeemi saa riittää kyseenalaisen musiikkimakuni esittelemiseksi tällä erää.
Listahaasteen valkea taisteluhansikas Nuun nassuun?

Day 22 - A song that you listen to when you’re sad

2010-09-08T21:18:00.002+03:00

Huomaan, että valitsen tänne tunnetilasta tai annetusta tehtävästä huolimatta yksinomaan noloja ja tyylittömiä kappaleita. Ehkä se on sattumaa. Ehkä se kertoo jotain olennaista minusta.
Ehkä ajattelemme ensimmäisen päättelyn olleen se oikea.

Tämän kappaleen etsin käsiini vasta erään vuosientakaisen aamuöisen viestin jälkeen ja siitä saakka se on palvellut aika ajoin soittoäänenäkin. Imelää, tiedän, mutten piittaa. Hassua, sillä juurikin tuon soittoäänifunktion jälkeen se on saanut minut ehdollistumaan tietylle sellon introtaajuudelle ja hapuilemaan kännykkää aina kun jotain siihen viittaavaa kuuluu jostain. Ja surullisena, no, tietyistä syistä surullistuneena kuuntelen juurikin tätä juurikin siksi.

Tämän päivän biisinä toden totta Avril Lavigne: I'm with You.

Day 14 - A song that no one would expect you to love

2010-09-07T20:02:00.002+03:00

Tämän haluan laittaa tänne tänään, sillä olimme työkavereitteni (olin vähällä sanoa uusien, mutta ne samat ovat olleet kehissä jo kahdeksan kuukautta, ei kai niitä enää uusiksi oikein lasketa?) kanssa suorittamassa työperäisiä tehtäviä kustannuspaikan ulkopuolella ja autoradiosta alkoi tulvia Adamin What Ya Want from Me. Sillä hetkellä tiesin tämän olevan ainoa mahdollinen kappale tähän kohtaan.
Muistan istuneeni Fru Dahlian keittiössä juoruilemassa, kun taustalla seuraa pitävästä televisiosta alkoi kaikua tämä hämmentävä tulkinta klassikosta. Minun oli täysin välttämätöntä keskeyttää epäilemättä hyvinkin tärkeä selostukseni minua sillä hetkellä kuohuttaneesta asiasta ja vain tuijottaa, leuka retardisti auki pudonneena. Edelleenkinhän, I don't even know what to think about this boy, mutta siis onhan se ihana. Adam, ainoa Idols-ihastukseni ikinä.

Päivän valinta on siis Adam Lambert: Ring of Fire

Day 25 - A song that makes you laugh

2010-09-06T21:13:00.002+03:00

Aloitan suoraan päivästä numero 25 sen ajankohtaisuuden vuoksi. Minun huumorintajuni on toisinaan hirmuisen yksinkertainen ja ennalta-aavistettava. Työtoverini - itse asiassa lähin esimieheni - kysyi tänään kesken jonkin jokapäiväisen herjanheiton, tiesinkö musiikkimaailman kirkkaasta helmestä, jonka ns. catch frase kuului "What what in the butt"?. En tiennyt. Nyt tiedän, ja vieläkin alkaa tyrskityttää. Tämä on päivän ensimmäinen valinta.

En tietenkään taaskaan osannut hillitä itseäni ja rajata tehtävää, joten valitsin toisenkin hassun kipaleen. Huumorintajuni toimii myös siten, että toisto vahvistaa tunnetta: toiseen ehdollistuin syksyllä 2006 viettäessäni runsaasti aikaa Hakaniemenrannan suuntamilla. Muistanpa eräänkin aamun, jolloin tätä kappaletta luukutettiin heräämisestä alkaen videotykillä ja stereoiden vahvareilla, erilaisin miksauksin, armoa antamatta. Oli pakko kuunnella, korvat verta vuotaen. Jossain vaiheessa alkoi naurattaa, ja vieläkin naurattaa. Onks kukaan kuunnellu pitkään aikaan Chocolate Rainia?

Päivän biisini ovat siis Samwell: What What (in the Butt) ja Tay Zonday: Chocolate Rain.

He sings the songs that remind of the good times, he sings the songs that remind him of the best times

2010-09-06T19:04:00.003+03:00

Bongasin tämän meemin Riikalta ja kävin kurkistamassa sitä kautta Tiinankin version aiheesta. Tuntui juhlallisemmalle laittaa lista englanniksi, mitään sen syvällisempää syytä kielivalintaan ei ole. En tässä vaiheessa tiedä, jaksaako tämä huvittaa minua kokonaista kolmeakymmentä päivää, mutta aletaan nyt ainakin! Ajattelin olla vieläpä niin anarkisti, että teen näitä sekajärkässä, sitä mukaa kuin inspiraatiota pukkaa. Tässä siis tämä alkuperäinen järjestys:

Day 01 - Your favorite song
Day 02 - Your least favorite song
Day 03 - A song that makes you happy
Day 04 - A song that makes you sad
Day 05 - A song that reminds you of someone
Day 06 - A song that reminds of you of somewhere
Day 07 - A song that reminds you of a certain event
Day 08 - A song that you know all the words to
Day 09 - A song that you can dance to
Day 10 - A song that makes you fall asleep
Day 11 - A song from your favorite band
Day 12 - A song from a band you hate
Day 13 - A song that is a guilty pleasure
Day 14 - A song that no one would expect you to love
Day 15 - A song that describes you
Day 16 - A song that you used to love but now hate
Day 17 - A song that you hear often on the radio
Day 18 - A song that you wish you heard on the radio
Day 19 - A song from your favorite album
Day 20 - A song that you listen to when you’re angry
Day 21 - A song that you listen to when you’re happy
Day 22 - A song that you listen to when you’re sad
Day 23 - A song that you want to play at your wedding
Day 24 - A song that you want to play at your funeral
Day 25 - A song that makes you laugh
Day 26 - A song that you can play on an instrument
Day 27 - A song that you wish you could play
Day 28 - A song that makes you feel guilty
Day 29 - A song from your childhood
Day 30 - Your favorite song at this time last year

Ja tehdäänkö Moguli sitten niin, että biisien tai bändien luonnehtiminen teennäiseksi on tässä yhteydessä kielletty? Tehdään.

Sunday bloody sunday

2010-09-05T19:20:00.003+03:00

Kumpi on enemmän väärin: se, että kertoo valheen vai se, että jättää totuuden kertomatta? Onko tekotapaa merkittävämpi määrittäjä sittenkin intentio: että kerrotaan tai ei kerrota, mutta tarkoituksella, johonkin pyrkien? Tulisiko epätotuuden vahinkoarvo määrittää lähtökohdan vai lopputuleman perusteella?

Joku kaunokirjailija muotoili asian kerran jotenkin niin, että valehtelija joutuu joka kerran pettymään: onnistuessaan sanomansa vastaanottajaan, joka nielaisee paskapuheen. Epäonnistuessaan itseensä, että meni edes yrittämään moista.

Olen yrittänyt miettiä, millaista olisi elää päivittäin valheessa: oikeassa, isossa, elämän kattavassa sellaisessa. Miten siitä yrittäisi selvitä mahdollisimman vaivihkaa, asioita enää entisestään pahentamatta, jatkuvaa syyllisyyttä potien. Joka suuntaan riittämättömänä. Millaista se enää olisi, kun tämä tavallinenkin on niin hankalaa toisinaan.

Välillä tuntuu, että maailmassa on yhteensä jotain kolme ihmistä, joiden kanssa voi ylipäänsä sopia yhtään mistään yhtään mitään. Kaikki muut ovat vain että katellaan lähempänä sitte ja soitetaan vielä tarkemmin ja voishan sitä jotain ehkä ja fiilistellään tuonnempana lisää. Ja sitten ei koskaan mistään tule totta ja minä istun tyhmänä kotona odottamassa sitä että soiteltaisi tarkemmin ja sitten turhaannun kun ei soitella tai jos soitellaan niin ei vastailla ja kaikki on ihan liian sattumanvaraista. Minun psyykeni ei kestä sellaista; minä tahdon sopia tarkasti, päivän ja kellonajan ja tietää etukäteen ja olla kartalla ja voida luottaa siihen eikä se mielestäni tee minusta neuroottista kontrollifriikkiä tai omituista tiukkapipoa vaan oman elämäni valtiattaren ja miksi se on muulle maailmalle niin vaikeaa.

Minä vihaan ihmisiä, jotka eivät piittaa taajaman nopeusrajoituksista. Ne posottavat tasaisesti 48:a riippumatta siitä, onko sallittu nopeus 40 vai 60, kuin maailmassa ei muita olisikaan. Eikä niiden ohitse tietenkään pääse, sillä kaupunkialueella on vähän kyseenalaista lähteä ohittelemaan eikä torveakaan soitella kuin vihreisiin nukkumaan jääneille.

Nettitelevisiossa on silkkaa sontaa. Hyviä ohjelmia ei ikinä säilötä nettitelsupalveluihin, mutta kaiken maailman yhdentekeviä podcasteja ja viime tiistain säätietoja kyllä löytyy. Niin ja urheilua luonnollisesti.

Vihaan sellaisia, jotka painavat tärkeinä jalankulkuvalojen vaihtamisnappia ja harppovat silti ensimmäisen tilaisuuden tullen punaisia päin. Sitten seuraavat paikalle karauttavat moottoriajoneuvot seisovat tyhjän suojatien edessä odottamassa aivan suotta ja kaikkia harmittaa paitsi sitä nokkelaa jalankulkijaa, joka onnittelee itseään tyytyväisenä muiden kustannuksella juuri säästämistään kahdesta sekunnista.

Raha ei koskaan riitä. Kävin kaupassa (enkä muuten sivumennen sanoen jaksaisi miettiä mitään arkiruuan vääntämistäkään enää yhtään. Miksei meillä ole kohtuuhintaista henkilöstöravintolaa, ettei tarvitsisi ihan kaikkea tehdä aina itse?) ja latasin hihnalle hetken mielijohteesta sixpäckin ylihintaista (mutta silti kaupan edukkainta) ja pahaa kaljaa. Kas, pankki ei mennytkään enää läpi, joten maksoin Visalla. Tunsin suurta ylpeyttä itsestäni, ylpeyttä ja riemua.

On syyskuun alku, mutta ulkona on jo nyt alati pimeää ja kylmää. Päivän ajoreissulle puin farkkujen alle sukkahousut, juoksutrikoot ja polvisukat, takin toppavuoren alle aluspaidan, poolopaidan, t-paidan ja hupparin. Tarkenin juuri ja juuri. Taivas on koko ajan apean harmaa, kuin likaisella siveltimellä laveerattu, ja tuuli puhaltaa suoraan luiden lävitse.

Uni ei taaskaan tule. Päivisin väsyttää niin, että silmämunia kirvelee. Ajatukset ovat liimaisia, ne kirskuvat päässä ja kiipeilevät toistensa yli ja kaatuilevat poikittain jumittaen koko koneiston.

Olisi edes kylpyamme, vaikka keskellä olohuonetta.

Mä en ala tällasta sontaa

2010-09-01T11:20:00.003+03:00

Vaatii näemmä käynnin työterveyslääkärillä (jonka mukaan työnteko ei aivan kvaalaa levoksi, jota taas pitkittyneeksi uhkaava flunssa vaatisi heretäkseen - ihme juttu!) ja sen määräyksen muutaman päivän lööbaamisesta, ennen kuin lakkaan kirjoittamasta kuin artsuileva runotyttö ja muutun jälleen pisteliääksi ja ärtyisäksi itsekseni.

City-lehteähän en ole voinut lukea enää vuosiin säännöllisesti. Aina toisinaan harhaudun yrittämään, joutuen poikkeuksetta luopumaan aikeistani jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Nyt alkaa näyttää sille, että Image on perimässä tämän kohtalon. Uusin numero (08/10) juhlistaa lehden 25-vuotista taivalta: muun muassa layout ja sisällysluettelo on uudistunut, ts. vanhat kolumnistit ja palstat jatkavat, mutta eri paikoilla lehdessä.

Oli aika, jolloin Samuli Knuuti oli minulle jumaltenkaltainen, kirjoittajana ja nokkelikkona omaa luokkaansa, ihailtu ja syvään kumarrettu idoli. Tänään hän haastattelee Palefacea tämän uuden, suomenkielisen levyn tiimoilta ja kirjoittaa näin: "Hän on jo ansiokkaasti luonut uraa kääntäjänä ja megahertsimaailman harvinaisimpana otuksena, radiojuontajana jolla on sanottavaa. - - Yleensä kun muusikolta kysyy uuden albumin teemoista, vastaukseksi saa pari lausetta ympäripyöreää höttöä. Ei kuitenkaan Palefacelta. - - Olisi houkuttelevaa sanoa, että Paleface puhuu vauhtiin päästyään kuin poliitikko. Mutta ongelma piileekin juuri siinä, etteivät poliitikot puhu enää näin." (kursiivi ihan omani)
Mitä vittua, Pecos Bill? Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt miehelle, joka kerran hallitsi suvereenisti paitsi popmusiikkijournalismia myöskin kirjoittajana minun sydäntäni? En minä voi hyväksyä moista yhdentekevyyttä sellaiselta, jonka tekstejä olen joskus leikellyt lehdistä ja teipannut eteisen peilin reunaan muistuttamaan siitä, miten asiat todella ovat. Minä olen pettynyt ja tahdon sen vanhan Samulin takaisin - tai antakaa tälle uudelle edes sellaisia aiheita, joista se jaksaa viehättyä ja siten kirjoittaakin.

Katja Kallion saman lehden kolumni Thomas Vinterbergin uusimmasta elokuvasta olisi pelkästään yhdentekevä, ellei kirjoittaja olisi jostain syystä tahtonut välttämättä käyttää siinä ilmaisua "lälläslieru". Lälläslieru. Kahdesti.
Nyt oikeasti, jätkät. Fokusoikaa vähän.

Sisällöstä sen verran, että
- Krista Kososta on haastateltu pitkässä henkilöjutussa ennenkin. (eikö olekin?) Tämän olisi paras tuoda persoonaan jotain uutta.
- Timo Soini on samoin saanut palstatilaa aiemminkin, eikä edes kovin kauan aikaa sitten. Miten siis taas?
- Lienee väistämätöntä hankkia joka numeroon joku twentysomething-sukupolvea edustava ompelu- tai korunrakentelukollektiivi, jolla on hassu nimi ja katu-uskottava poseeraus medialle harjoiteltuna. Ei vissiin mikään marginaaliporukka enää?
- Tyyli-osiossa on perinteisesti Juliana Harkin fotoartikkeli tavallisesti jonkin ammattikunnan tai alakulttuurin edustajien tyylistä kuvineen ja minihaastatteluineen. Tässä numerossa tämä ryhmä on - tadaa! - Isot tytöt.
Kysyisin kolme kysymystä: a) Mistä lähtien isot tytöt ovat olleet selvärajainen, identiteeltiltään yhtenäinen joukkio, joka käy rinnastettavaksi vaikkapa ammattiryhmiin? Yhtä vaivatonta ja luontevaa kuin määritellä kategorisesti naisten tyyli tai vaikkapa tämän kadun varrella asuvien tyyli. Eihän se, mitä ihminen painaa voi olla se määräävin tekijä, jonka mukaan hän identifioi itsensä. Vai voiko? b) Miten kuvauskohteita on lähestytty? "Me tehdään kuvasarjaa ylipainoisista naisista ja sä kun oot tollanen pulska niin saadaanko me kuvata sua?" c) Kuinka tuore on oivallus, etteivät kaikki "pluskokoiset naiset" pukeudukaan "telttoihin ja säkkeihin"? Aivan, ei kovin.

Sitten suutuin myös Hesarin tämänaamuisesta statementista (Ekokuluttamisen myytit, D1), jonka mukaan ihmisten kannattaisi keskittyä oikeisiin asioihin ympäristötalkoisiin osallistuessaan ja lopettaa pinnallinen näpertely. En ole varma, jaksanko argumentoida tässä enää kovin pontevasti, olenhan sairaslomalla ja noin, mutta. Minua, vihreällä sähköllä vuokrayksiötäni kitsaasti lämmittävää, autotonta (hyvä on, kesäisin moottoripyöräilevää) milteikasvissyöjää juttu hieman loukkasi: kuinka typerinä ihmisiä pidetään? Ihanko totta ne luulevat, että kantamalla markettiin omat puuvillakassit ja irrottamalla laturin seinästä kun puhelimen akku on täynnä ne saavat synninpäästön siitä, että ajelevat kauppaan citymaastureillaan sähkölämmitteisestä esikaupunkitalostaan? Minusta on edelleen mukava ajatella, että voin omin, pienin valintoineni vaikuttaa siihen, millaista ruokaa lähikauppani pitää valikoimissaan ja paljonko työpaikalleni tilataan pahvisia kahvikuppeja - M.O.T. . Taas kerran tahtoisin siteerata olikohan se Tosikkoa, joka sanoi jotenkin niin että eihän se, ettei voi tehdä paljon, voi olla syynä siihen, ettei tekisi edes vähän.
Jussi Laitisen kommentti kyseisen jutun kainalossa sanoo, että "Tarkoituksena ei ole kehottaa ketään lopettamaan ekotekojen tekemistä eikä vähätellä kuluttajan roolia ilmastotalkoissa." Miksi koko juttu sitten tuntuu juuri sille? Faktaahan se on, että pienet asiat ovat pieniä asioita; minusta kuitenkin tuntuu sille, että tämänkaltaiset jutut osuvat vain niihin, joiden panos jo ennestään on olematon ja asenne ylimielisen piittaamaton. Kaiken maailman kyyniset lukiolaispojat, jotka nyt jo on opetettu - tai ovat nokkelin pikku aivoin itse oppineet - siihen ettei yksittäisen ihmisen valinnoilla ole mitään merkitystä, saanevat tästä lisää vettä myllyynsä ja oikeutuksen itsekeskeiselle kulutusporskutukselleen.

Noin. Nyt jos menisi nukkumaan ja heräisi vähemmän happamena.

Kahden viikon murrosikä

2010-08-22T19:10:00.002+03:00

Jos on unohtanut, kuinka olla nuori, vaikkei koskaan ole ollut aikuinenkaan, on vaikea kestää neuvokkaita, suurisuisia ja röyhkeitä teinejä: kaduilla, kaupoissa, ylipäänsä maailmassa tilaa viemässä. Ne kuvittelevat keksineensä kaiken itse, ne pitävät (jonkun itseäni älykkäämmän sanoja lainatakseni) ikääntymistä tomppeleiden huonona valintana. Niille kaupunki, elämä ovat olemassa vain niitä varten.

Kuitenkin, kun lukee päivälehdestä Stadikan kutsumattomista yövieraista, näkee itsekin ensin sen miksei?-puolen, ja vasta sitten sen vastuullisen äänestäjän vankkumattoman kannan. Muistaa, miten uudesta ihmisestä voi hullaantua niin, kuinka joku voi olla kuin vodka ja tabasco tomaattimehussa, kuinka sen kanssa uskaltaa mitä vain ja maailma on meidän. Muistaa ihan hyvin, miten jokainen asia merkitsee elämää tai kuolemaa - miten sen voi unohtaa. Kun tuntee niin isosti että on pakahtua, että asioiden ja tilanteiden rajat hämärtyvät ja mittasuhteet ovat yhdentekevät, eikä painovoima ole kuin sana fysiikan kirjassa.

Sisko tahtoisin jäädä on minusta yksiselitteisen loistava elokuva. Se on luonteva, uskottava ja niin realistinen kuin teinielämän kuvaus koskaan voi olla. Sen tinkimättömät henkilöhahmot ja niiden mielettömät näyttelijät (Ada Kukkonen, Sara Melleri, Anna-Leena Uotila ja Seppo Pääkkönen ym), sen henkeäsalpaavan kauniit Helsinki-kuvat. Sen syksy, joka maistuu huulikiillolle, taskulämpimälle oluelle ja vatsan väärinpäin kääntävälle vapaudelle.

Kotiin pyöräillessäni tunsin oloni epämääräisen haikeaksi. Kesän loppumisen voi jo vaistota tuulen väristä ja tyhjenevistä terassituoleista. Kulunut viikko on ollut vuodenajan paras: viikko, jona uskoin voivani tunnistaa kadulta ne ihmiset joita on pidetty lähellä, niiden iho hohtaa kuin niitä valaistaisiin hehkulampulla sisältäpäin. Viikko on tuntunut loputtomalta, hyvällä tavalla ikuiselta - on kuin olisin yhä festarilavan edustalla, ympärillä pelkästään rakkaita kasvoja vastaamassa hymyyn, käsiä täyttämässä laseja, soundtrackia jonka viimeistä raitaa ei tule.

Voisiko olla aina näin? Voisiko tuntua, että on?

Olemme kuin veljet

2010-08-15T13:54:00.002+03:00

Kun on yhä kesä, narkit flirttailevat junissa ja syksyn vaihto-opiskelijat ovat rantautuneet kaupunkiin. Kun sanoo ilmaisten kondomien jakelijalle realistisesti ei-kiitos ja sitten, huomatessaan kyseessä olevankin keksien, vaihtaa vastauksensa kylläksi.

Kun festivaalialueen nurmikko on äskettäisestä sateesta vielä hieman joustava ja antaa myöden istahdettaessa. Ympärillä on pelkästään ystäviä ja mukavia ihmisiä; hassuja valokuvia otetaan, sisään smuglatut eväsjuomat eivät ota loppuakseen ja olo on alati kevyempi. Kun lavalla rokataan niin täysillä ettei sitä ole uskoa todeksi, ei voi ymmärtää kokevansa mitään tällaista, kun on hiki pogoamisesta ja pyörryttää silkasta onnesta - kun aurinko räjähtää paistamaan ja tekee mieli edessään tanssivan tytön lailla riisua paita ja jättää pelkät bikinit. Kun on niin lähellä lavaa että tuntuu että kättään ojentamalla voisi ylettää ja kun jokainen katse yleisöön on kohdistettu juuri minun silmiini; kääntää päätään ja näkee ne tärkeimmät siinä, ihan vieressä, saman huuman lumoissa, ne vastaavat hymyyn ja huutavat mukana eikä ikinä ole ollut näin siistiä.

Öinen kaupunki on levoton ja tahmea, istumme terassilla ja esittäydymme Ylvaksi, Sakeksi ja Jasseriksi. Dj soittaa kaksi toivekappalettamme, tanssimme toisiamme päin kolahdellen ja dj:lle lentosuukkoja lähetellen. Puhutaan asiaa, tärkeää ja oikeaa, niin että silmänurkkiin alkaa kertyä jotain joka kohta vyöryy ylitse. Kävellään halki samettisen yön, syödään jättiläismäiset yöeväät Pitkänsillan kupeessa ja puhutaan lisää. Toisistamme voimaa ja rohkeutta saaden keskeytämme vakavaksi taittumassa olleen välikohtauksen, jonka naisosapuoli ryntää itkien pakosalle ohitsemme ja mies maleksii välinpitämätöntä teeskennellen toiseen suuntaan.

Ei ole kiire minnekään, tuntuu kuin yö voisi jatkua maailman loppuun saakka ja jos maailma tänään loppuisi, se tekisi sen kauniisti.

Olen niin kevyt, että leijun ilmassa, sun huoneessa
Mä olen höyhen, sinä tuuli, puhalla, etten putoa
Sä avaat ikkunan, mä kattojen ylle ilmaan kohoan
ja asiat saavat mittasuhteen oikean

Sama vanha juttu: vahvistaa se sua mikä ei tuhoa
Sain eilen lahjan, jota toivon etten unohda
Nyt oon niin kevyt että leijun ilmassa, korkeella
ja kaupunki alhaalla näyttää kauniilta

Tuulee, kun sinä olet tuuli
ja minä olen höyhen sun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
Mä korkealle nousen taas

Hei, koeta unohtaa ne asiat, jotka öisin sua valvottaa
Hei, koeta uskaltaa vain tuulen vietäväksi sukeltaa
Kaikkein vaikeinta on luottaa
mutta ilman sitä ei mitään saa
Mä puhallan ja sä nouset ilmaan

Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
Sä korkealle nouset taas

Hyppäät parvekkeelta, muttet putoa
Olet niin kaunis kun sä leijut ilmassa
Surut ja murheet jäävät omaan arvoonsa

Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, taas kaupungissa tuulee,
me korkealle noustaan taas

Lennätät mua niin kuin leijaa
korkealla taivaan alla lennän taas
Lennätän sua niin kuin leijaa
enkä päästä putoamaan, lennä taas
Lennä taas

Tuulee, taas kaupungissa tuulee
me korkealle noustaan taas

- Don Huonot: Tuulee

Kun ei ole värejä

2010-08-02T20:52:00.002+03:00

Loma oli omituinen. Toki se oli rentouttava, laiskotteleva ja hikinen, mutta silti. Minun tärkeät ihmiseni olivat kaikki jossain muualla, poissa tai vähintäänkin töissä. Monina päivinä tuntui tyhjälle, kummallisen virattomalle. Laahustin Tervasaareen ja Stadikalle, katsellen villihunajan värisiksi paahtuneita nälkäisen näköisiä tyttöjä ja äänettömiä pariskuntia, miettien mistä ne tahtovat puhua. Piehtaroin yöt haalean saunan lämpöisessä asunnossani, kun ikkunan äärellä istuessaan ei tiennyt, kumpi puoli lasista on sisällä ja kumpi ulkona. Lojuin sängyllä katsoen loputtomasti elokuvia, potien syyllisyyttä kauniin kesäsään moisesta haaskaamisesta ja kyllä sitten talvella taas harmittaa. Kaipasin paikkaani, tunsin olevani lapsi kesäsiirtolassa, ymmärtämätön ympäröivästä ihanuudesta, syksyn ja tuttuuden ikävä hämärtävänä kalvona minun ja maiseman välissä.

Nautinkin. Ensimmäisestä kyllin viileästä yöstä. Kuumasta ihosta vajoamassa suloisen kloorinhajuiseen veteen, pinnanalaiset vaimeat äänet ja liikkeiden miellyttävä hidastuminen. Saaren kiireettömyydestä, Scrabblen pelaamisesta äidin kanssa vapain säännöin. Pinkin huikeasta keikasta ja sen yleisön mielettömästä tukkakavalkadista. Maapähkinävoista omenanviipaleella. Uuden ystävän syntymäpäiväkemuista miltei tuntemattomassa mutta hirmuisen vastaanottavaisessa seurassa. Kesäisestä Pispalasta, levollisista hetkistä, joina ei tiennyt kellosta. Toisen hiestä omalla iholla, isoilla kierroksilla karjuvasta moottoripyörästä reisien välissä, liiassa helteessä tehdyn juoksulenkin jälkeisistä vilunväristyksistä.

Tulin ajatelleeksi sitä, minkälaisen jäljen ihmiset toisiinsa jättävät; millaisen minä muihin ja ne minuun. Kuinka joidenkin kanssa kehittyy oma kieli, joka juurtuu niin ettei sen alkuperää spontaanisti edes muista - ja kun muistaa, muistaa sen, jonka se puoliksi on. Kuinka jäljestä ei aluksi edes aavista, miten syvään se painuu ja milloin se nousee pintaan taas.

Tulin ajatelleeksi sitä, miten hassusti vastaat En mä kiitos mut ota sä vaan kun kysyn Otatsä limua?, kuin antaen lapselle luvan, ja sitä miten se ei outoa kyllä haittaa minua ollenkaan, hymyilyttää ainoastaan. Minä tiedän tämän ihmisen ja osaan tämän tanssin.

Miten outoa - miten aavistettavaa - ettei töihinpaluu ollutkaan se ahdistavin asia, ja kuinka sekin on taas hetkeksi paremmin. Miten upeaa tavata pitkästä aikaa ystävä, joka puhuu tunteistaan avoimen luottavaisesti ja todellisia sanoja käyttäen - miten huojentavaa tehdä niin itsekin.

Havaitsen olevani huomionkipeydestäni miltei avohaavoilla, itkettää kun sanot niin kuin toivon. Itkettää muutenkin, melkein mistä vain. Että pitäisit kiinni etkä päästäis.

Some like it not

2010-07-09T21:09:00.004+03:00

Kesä on täällä. Se makaa liikkumatta kaupungin yllä kuin suuri pörröinen koira, läähättäen kuumaa asfaltinhajuista hengitystään suoraan kasvoille. Se tekee ihmisten liikkeistä venyviä, tahmeita, kuin joustavasta kadusta sandaalinpohjaan tarttuvaa purukumia. Se saa katseet vaeltamaan laiskoina verkalleen pitkin ohikulkijan vartta; se lipoo ihoa nostaen ilmoille lämpimän kermatoffeen tuoksun ja ihon pintaan ohuen kimalluksen.

Minä olen niitä ihmisiä, joiden on aina hieman kuuma. Kestän kylmää huomattavasti paremmin: vaatteita voi aina lisätä, mutta tietyn pisteen jälkeen niitä on hankala enää vähentää ja entä sitten kun jäljellä on pelkkä nahka? Yritän olla valittamatta, sillä kaiken nihkeyden, deodorantin vahtimisen ja puuterin pettämisen jälkeenkin nautin siitä, ettei ulos lähtiessään tarvitse vetää ylleen untuvaa ja villaa. Öisin puijaan kuumuutta käymällä kylmimmässä tohtimassani suihkussa ja kaatumalla sitten sänkyyn niine hyvineni, kuivaamatta, viileät vesipisarat äkillisestä lämmönmuutoksesta sokeeratulla kananlihaisella ihollani hitaasti noruen. Eikä sekään riitä.
Juuri nyt istun sängylläni syntymäasussani, tovi sitten suihkusta tulleena. Jälleen hikeä pisaroiden.
Ollapa asunto, jossa parveke - tai edes läpivedon mahdollisuus.

En vielä oikein ymmärrä olevani lomalla, että voin mainiosti katsoa sunnuntaisen finaaliottelun hamaan katkeraan loppuun saakka, sillä minun ei tarvitse herätä maanantaiaamuna lähteäkseni ansioon. Kenties huominen Pispalanharjun grillijuhlissa muuttaa asian.

Kuuma.
Unohdin ostaa kynsilakanpoistoainetta.
Sysmässäkin paistaa aurinko.
Minä olen lomalla.
Lomalla.
L-O-M-A

Kovalevy on TÄYNNÄ!

2010-07-08T21:00:00.002+03:00

Lomaan on niin vähän Muumi-lauluja, ettei niitä enää edes kannata laskea. Takana on tämän viikon osalta kolme yhdentoista tunnin työpäivää eikä sitten paljon muuta. Jääkaapissa vapusta saakka kylmennyt olut maistuu niin hyvälle että ensi kulauksen jälkeen melkein nyyhkäisin.

Tätä nykyä taitaa olla muotia luonnehtia itseään perfektionistiksi. Minua syö se, että sanaa käytetään niin kevein perustein: monikaan ei oikeasti ole sellainen, ainoastaan anaalisen neuroottinen tai kenties niin laiska ja mukavuudenhaluinen, ettei viitsi aloittaakaan - ja kutsuu sitten itseään perfektionistiksi. Mä oon sellanen, etten halua tehdä huonosti tai epäonnistua. Mieluummin en sitten edes yritä, mä oon tällanen perfektionisti.

Hirveästi ärsyynnyin siitä, kun eilen luin Hesarin verkkouutisista jonkun tutkineen koululaisten elämänlaadun paranevan rutkasti, kun koulupäivät siirretään alkamaan myöhemmin. Että sitten tuli untakin enemmän ja vähemmän masennusta ja että nuorilla on kyllä syynsä valvoa myöhempään. Aivan varmasti, syitä kyllä löytyy. Mielestäni on älytöntä vastuunpakoilua syyttää aikaisia kouluaamuja siitä, ettei nuori saa unta kylliksi. Silloin kun minä olin nuori, talviaamuisin joskus väsytti mutta sepä sattuikin olemaan vain elämää, samoin kuin se että kaikilla tutuillani oli kotiintuloajat yläasteella ja että ainoastaan luokan luuseripudokkaat nukkuivat tavallisina arkiaamuina pommiin ja lintsasivat aamutunneilta silkasta heräämisen vaikeudesta. Olisiko aikaisemmin nukkumaan hankkiutuminen avain pidempiin yöuniin, vaihtoehtoisesti?

Luin luonnollisesti Hesarin keskustelupalstakommentointia aihetta sivuten enkä suinkaan kiistä siellä esitettyjä ansiokkaita kannanottoja kouluaamujen myöhäistämisen puolesta ja vastaan. Minua vain kismittää suunnattomasti se luonnonvoiman status, johon teinit on nostettu: ettei niille voi mitään ja niitä pitää ymmärtää ja että kaikki vähänkin epämiellyttävä on varmasti kehitykselle ja mielenterveydelle haitallista. Eihän se niin mene. Ystävääni Dahliaa lainaten elettiin sitä ennenkin - en luonnollisestikaan tarkoita, ettäkö menneiden aikojen virheitä tulisi toistaa tai että kaikki tulisi tehdä hankalimman kautta. Sitä vaan että. No, elettiin sitä ennenkin, ja ihan hyviä meistä tuli.

Kävin hakemassa Kardaanikissan auton lainaan, vaihtarina Fättiksestä. Ajoin kotiin Vallilasta nykivästi, moottoria huudattaen ja ihmeissäni pienen peltikuution sisältä ympärilleni tähyillen: vauhti ei tuntunut, moottoria ei kuulunut (paitsi 4000 kierroksen jälkeen), kaistat eivät tuntuneet riittävän leveälle ajoneuvolleni. Nopeasti sitä näemmä fakkiintuu. Sunnuntaina en varmasti pysy enää kaksipyöräisen satulassa.

Huomenna tähän aikaan minulla on kahdeksi viikoksi täysi lupa olla vastaamatta työpuheluihin. Minun ei tarvitse selvitellä kenenkään sotkettuja laskuasioita, siivota edeltäjäni yhä vieläkin taakseen jättämiä ja sieltä nyt minun väylälleni räjähteleviä paskanakkeja, perätä keltään tämän tuntilistoja, vuorotoiveita tai yhtään mitään muitakaan asioita, ei räyhätä tiskaamattomista tiskeistä, löyhkäävistä treenikengistä henkilökuntahuoneessa tai ruhtinaallisesti ryssityistä kassanauhoista. Ei kiinnosta. Tässä tunkkinne, olkaa hyvät!
Jospa velvoitteiden heltiäminen vapauttaisi bloggaamisintoakin.

Pee on the ground and jump around

2010-06-27T18:41:00.002+03:00

Alan vähitellen ymmärtää maaseudun autioitumisesta huolta kantavia. Ajoin Saareen huvin, vaihtelun ja moottoriteiden välttelemisen nimissä vanhoja valtaväyliä, niitä, joita minun lapsuudessani käyttivät kaikki, sillä ne olivat isoimpia ja hienoimpia mitä oli. Silloin moottoritie ulottui Munkkivuoresta Lohjanharjulle, minkä jälkeen jurruutettiin yhdessä katkuisessa jonossa loppumatka, ohituskaistoja kuumeisesti odottaen ja suorien tienpätkien katkoviivakuvitusta kytäten. Kesänopeudet olivat kategorisesti maksimissaan 80 km / h, joitain satasen osuuksia ja isompien risteysalueiden hitaampia kohtia lukuunottamatta. Saukkolassa oli markan aamupuuro, Lahnajärvellä jätskitauon paikka, Hiidenvedellä aina motoristeja parkissa ja Ykköspesällä joka vuosi yhä uudestaan hihityttävä nimi.

Nyt on motaria koko matkan mitalta Helsingistä Turkuun ja senkin jälkeen hyvinhuollettua kestopäällystetietä miltei rantaan saakka. Vanhalla ykköstiellä ei liikkunut mennessä ketään eikä tullessakaan kuin muutama eksynyt turisti; Lahnajärveä ei enää ole eikä Ykköspesää, kaikki huoltoasemat ovat kai kahta kylmäasemaa lukuunottamatta lopettaneet ja jättäneet jälkeensä surullisen rapistuneita huoltorakennuksia ja autioita asvalttikenttiä.
Nostalgiaan uponneen, urbanisoituneen kolmikymppisen leiman uhallakin: minä muistan, miten lapsuudessani Lahnajärvellä oli vesipuisto, jonne ajettiin Karhuniemen mökiltä saakka, millaisille vesiliukumäen saumakohdat tuntuivat pienissä uikkaripakaroissa, kuinka puiston muoviset rannekkeet viiltelivät armottomia haavoja sääriin ja käsivarsiin. Kun minä olin lapsi, express-bussitkin pysähtyivät Lahnajärvellä niin, että pienenkin ihmisen kieli ehti lipoa jätskitötterön rauhassa loppuun saakka. Myöhemmin vesipuisto purettiin ja bussitauko lyheni vain autonvaihdon mittaiseksi. Nyt olisin tahtonut kurvata pihaan, juoda kiireettä kupposen ja katsella ympärilleni. Ei vain enää ollut vanhojen opastekylttien lisäksi mitään, mitä katsoa - kahvista nyt puhumattakaan. Piti jatkaa seuraavalle ABC:lle.

Vanhan kotikaupungin ohi ajaessani en voinut olla vilkuilematta sivuilleni: tuota mäkeä poljettiin kotiin kartsalta, alaikäisinä omppuviinihuppelissa mutkitellen; tuolla kevyen liikenteen väylällä tuuli aina vastaisesti tallille polkiessani; tuolta pilkottaa vielä se laukkasuora ja sen päässä mäki, johon kerran talvella kaadoin sen kaikkein parhaan suomenhevosen hokkien lakattua pitämästä; tuolla asui se koulukaveri, jolla oli kohtuuttoman pitkä koulumatka ja kotipihassa oikea navetta; tuosta risteyksestä käännyttiin seurakunnan leirikeskukseen, jossa riparin jälkeen elämä tuntui täysin valmiilta ja ihan aikuiselta jo. Tuntui hiukan haikealta, ja myös omituiselta: vaikka uusi motari on tuonut uudet liittymät ja muokannut siten myös lähikaupunkien maisemaa, peruselementit ovat silti paikoillaan. Pikkukaupunkien seisova vesi, joka kesäisellä ohikulkumatkalla saattaa näyttää tovin houkuttelevan uneliaalle, vehreä torinympärys viehättävän pittoreskille, paikallisella murteella laaditut tienvarsimainokset hymyilyttävän hilpeille. Enpä viisitoista vuotta sitten tiennyt ajavani jonakin päivänä tästä ohitse, moottoripyörällä, ylinopeutta, pysähtymättä.

Otsikon oli tarkoitus viitata juhannuksenviettoon mökkiolosuhteissa, puskapissaan ja yleiseen säntäilyyn. Sain kuitenkin jälleen kerran todistusaineistoa siitä, että parasta ennen -päiväykseni on auttamattomasti mennyttä ja juhannus painottui säntäilyn sijaan pöydän ääressä spekulointiin. Puskapissa toki ei ollut muuttunut miksikään, joskin polvinivelet rutisevat kyykistyessä enemmän kuin ennen.
Kun ei jaksa nähdä vaivaa kutsuakseen isoa lössiä ihmisiä juhlimaan seurakseen, vaan preferoi vapaan agentin roolia äitinsä ja sukulaistensa keralla viihtyen; kun alkaa pitää serkkujensa (vaivihkaa kouluikäisiksi varttuneiden) lasten seuraa ihan virkistävänä ja lystikkäänä sen sijaan että pitäisi sitä vain eksoottisena ja enimmäkseen rasittavana; kun neljä tuntia prätkän päällä saa niska-hartiaseudun niin jumiin, ettei siihen tepsi edes hieronta. Kun ei jaksa valvoa auringonnousuun saakka vaikka tunnelma on hyvä ja juomaa riittää; kun malttaa lauantain ottaa rauhallisesti ja mennä nukkumaan varhain jaksaakseen ajaa seuraavana päivänä turvallisesti kotiin; kun kotiinpäästyään tuntee voimakasta tarvetta fyysiselle rasitukselle ja lähtee niine hyvineen lenkille - ennen ei todellakaan olisi sunnuntaina vielä kyennyt.

Ehkä vähän surettavaa. Paxien aikaankin olen ansiossa, enkä minä kuitenkaan olisi kahta päivää edes jaksanut.

The heart of the matter

2010-06-23T21:27:00.002+03:00

Viikonloppuna dvd-soittimeni hajosi. Digiboksin kovalevy levisi jo muutama viikko sitten: sillä näkee edelleen telkkaria, mutta tallentaminen ja tallennettujen ohjelmien katselu ei enää onnistu. Ensimmäiset kolme päivää olin lohduton ja katkera, surin kaikkia niitä aarteita ja lempiohjelmiani, joihin en enää tuota kautta saisi kontaktia.
Sitten nostin leukani pystyyn, lakaisin bittipölyn huppariltani ja reipastuin. Kun lauantainen vuokraelokuvasessio piti sitten suorittaa yllättäen läppäriä apuna käyttäen, olin jo miltei tyyni. Maanantaina kävelin Clas Ohlsonille ostamaan näyttöpiuhan, jonka kotiin päästyäni asensin. Nyt voin katsoa myös nettiohjelmistoa sekä muutakin läppärini sisältöä halutessani ison televisioni ruudulta. Tunnen jälleen kerran olevani kyvykäs ja pystyvä, ja se saa oloni varmaksi ja hyväksi: minä pärjään.

Huomenna pääsen jälleen Saareen. Toivon osaavani nauttia sekä matkanteosta että päämäärästä, liikaa haikailematta ja hetkeen keskittyen.

Minua pelottaa että kyllästyt. Että sanot - tai mikä vielä pahempaa, et sano, ainoastaan annat ymmärtää - ettet enää halua tätä, ettet tahdo minua, että sinulle riittää. Sillä minulle sinä olet se, jota ajattelen halutessani soittaa jollekulle ja kertoa päivän kommelluksista. Sinä olet se, jonka tahdon vierelleni Saaren kalliolle kuuntelemaan merta; se, jonka vuoksi ajan sääreni ja vaihdan lakanat; se, jota kaipaan, kun PMMP:n keikalla on balladien vuoro, sen, joka on meidän yhteisemme ja sen toisen, jonka usein olen kokenut omakseni vuoksesi. Sinä olet se, josta en koskaan saa kyllikseni. Monta asiaa, jotka tahtoisin kertoa. Monta, joista tahtoisin kuulla.

Sanot vaan "niinpä".

2010-06-20T20:45:00.002+03:00

Sain tänään pienen aavistuksen siitä, millaista moottoripyöräily parhaimmillaan voi olla. Pienellä tiellä, auringon paistaessa, kesän puskiessa tajuntaan joka aistista: pökerryttävät, miltei unohtamani maalaistuoksut, lähes väkivaltaisen räikeä kasvillisuus - ja moottorin vaiettua ympärillä suhiseva äänettömyys. Kun vanhalla, lähes tyhjällä valtatiellä motittuu verkalleen köröttävän pakettiauton tai peräkärryä vetävän farmarisitikan taakse eikä oikeastaan edes haittaa ajella tovi alinopeutta; kun sitten alkaa tuumia, ettei haittaisi saavuttaa edes sitä pyöreän keltaisen merkin keskellä annettua nopeutta ja edessä avautuu tyhjä suora kuin tilauksesta; kun kurkistaa olkansa yli, nappaa vilkun päälle ja avaa hanan, lentäen seitsemästäkymmenestäviidestä sataankahteenkymmeneenkolmeen ajassa, jonka pienen ajoneuvoyhdistelmän ohittaminen vie.
Yhteensä viisi tuntia satulassa viettäneenä tunnen hanurini olevan jauhelihamureketta, minkä lisäksi oikeassa kämmenessäni on ihan oikea pitkulaisen muotoinen vesikello ja lonkkiani pakottaa tiiviistä polvipuristuksesta johtuen. Aika mukavaa.

Viikonloppu on muutenkin ollut hienoudessaan vertaansa vailla. Perjantaina juhlistimme Kuosmiksen 21-vuotispäiviä boolin ja suomiräpin voimin. Perustimme kokonaan oman rapkollektiivimme, nimeltään torstaisen kuntotestitulokseni hengessä ylipainoteemaisen Laardi Lumikit (myös rockbändimme, the Crazy Madness, sai uuden edition: Obese Crazy Madness - enemmän lihaa samalla rahalla!). Tästä seurasi luonnollisesti loistokkaita asioita, kuten oikeussalikeskustelua (läppäsin vaan vähän kun se piti niin ärsyttävää ääntä), lauleskelua lähijunassa, pulloittain halvennettua skumppaa ja eroottista paritanssia lauteilla.

Lauantaina olin jälleen kaksi tuntia onnellisempi kuin koskaan. Niinhän se menee, vaan miten se meneekin niin?
Lojuin koko päivän vuoteessa yöpaidassa lukuunottamatta sitä hetkeä, kun kampesin itseni Makuuniin vuokraamaan viihdykettä lojumisen tahdittamiseksi. Onnistuin valitsemaan kaksi erinomaista elokuvaa, joista ensimmäinen oli Taking Woodstock ja toinen uusi lempielokuvani, Whip It: Drew Barrymoren ohjaama ja miltei kokonaan naisten näyttelemä elokuva roller derbystä, naisten välisestä ystävyydestä ja sensellaisesta. Pidin siitä niin, etten tahtonut sen loppuvan lainkaan; olisin halunnut olla mukana taklaamassa, ruokasotimassa ja juhlimassa niiden hurjien misujen kanssa. Päätin myös, että syksyllä pidän silmäni auki Helsingin roller derby -seuran järjestäessä rookie nightsejaan - uskon liikunnallisten lahjojeni viittaavan minihameissa ja verkkosukissa törmäilyyn.

Tänään toden totta ajoin itseni rakoille, minkä jälkeen lähdimme Fru Dahlian kanssa hankkimaan viikon kulttuuriannostuksen. Näimme viimein Miesten vuoron Kinopalatsissa ja toivoisin minulla olevani väsyneessä päässäni olevan sanoja, jotka tekisivät oikeutta tuolle dokumentaarisen elokuvan helmelle. Liikutuin, huvituin, järkytyin, enkä muista nähneeni mitään noin koskettavaa aikoihin. Toki voisin kritisoida elokuvaa siitä, että sen esittämä miesten maailma on valkoisten (esi)keski-ikäisten heteroiden, mutten halua keskittyä tässä siihen. Elokuvan miesten taustat ja tarinat olivat uniikit, sosioekonomiset statukset kirjavat, mutta aitous yhteistä - minun kyyneleeni herahtivat siinä vaiheessa, kun tutunnäköinen pullonkerääjädena puhui edellisenä kesänä kuolleesta vaimostaan: "Hän oli minulle kaikki kaikessa." Miesten tarinat liittyivät yhtä lukuunottamatta suhteisiin, paljolti isyyteen. Tämä lie ohjaajan tarkoituksenmukainen näkökulman valinta, mutta yhtä kaikki herkkää puhetta oli saatu talteen niin, että omakin sydän oli sen seuraamisesta vähällä pakahtua. Myös miesten tapa olla yhdessä, monologimaisesti tilittäen tai vaiti kuunnellen, lohduttaen toista viskihuikkaa tarjoamalla tai olkapäälle rohkaisevasti taputtamalla, tuntui kiehtovalle: siinä kaikki, enempää ei tarjottu eikä tarvittu. Siinä on jotain jylhän kaunista, sellaista katuporalla kaiverrettua. Ja mieskuorolaulu, siinä puolestaan on niitä aineksia, jotka panevat kylmät väreet kiirimään pitkin vartaloa, olkoonkin että loppuratkaisua joku saattaisi pitää samasta syystä imelänä ja laskelmoidun kosiskelevana. En minä.

Nyt olo on pitkästä aikaa tyyni joskin uupunut. Jokin on palannut elämääni, ehkä vain toviksi. Sangen kauniiksi ja nautittavaksi sellaiseksi.
Kunpa tämä pysyisi näin.

Aamiaistragediatiistai

2010-06-08T21:27:00.003+03:00

Joskus muinoin, kun Panukin vielä bloggasi, sillä ja Nuulla oli hajutorstaiteemabloggauksia. Tänään Nuun kanssa puhelimessa juoruillessamme totesimme, että on olemassa kategoria nimeltä Aamiaistragediat - ja että niistä voisi tehdä teemabloggaussarjan. Niinpä tässä aloitan.

Aamuisin ihminen on usein hieman hauras ja kyvytön käsittelemään vastoinkäymisiä, omalla kohdallani esimerkiksi pahoja hajuja tai oikuttelevia esineitä. Aamiainen on myös päivän, ehkä jopa maailman hienoin ateria, minkä vuoksi sille pitää olla rauha, aika ja Hesari. Aamiaisen aikaan sattuvat kiusalliset takaiskut ovat siis raivostuttavinta mitään ja saattavat hyvinkin musertaa ihmisen henkisen kantin vähintään sen päivän ajaksi: ei ole lainkaan liioiteltua kutsua niitä Aamiaistragedioiksi (nimi Nuun luovuuspankista).

Minulle nimittäin sattui kaikkien aamiaistragedioiden isä ja äiti eilen. Olen ottanut tavakseni aamuisin aikaa säästääkseni meikata ja juoda kahvia samaan aikaan. Normiaamupalani koostuu Elovena-puurosta mehukeitolla höystettynä: nyt kuitenkin kaurahiutaleet olivat onnettomasti päässeet loppumaan, joten minun piti rakentaa itselleni viikonlopuille tavallisesti säästetty herkullisempi aamiaissetti voikkuleivistä ja jugurtista.
Istuin perusaamumeiningillä sängylläni selailemassa Facebookia, jugurttikulho sylissäni, meikkitarvikkeita valmiiksi eteeni asetellen. Tartuin luomivärisiveltimeen. Ja. Pudotin sen epähuomiossa jugurttikulhoon. Hupsoho.
Ensimmäinen reaktio: viivästynyt tyrmistys ja epäusko. Sitten: silmitön kiukku. Sitten: seestyminen ja vastahakoinen hymy. Lopulta: tilanteen ratkaisu ja siitä raportointi.

Vasta tapahtuneesta Facebookissa ilmoitettuani hoksasin, että joku fiinimpi ihminen olisi saattanut pitää jugurttiannosta tämän jälkeen pilaantuneena ja heittää sen roskiin. Minulla roskakoriin päätyi vain tahmainen sivellin; jugurtti solahti hyvällä halulla masuun.

Pallo Nuulle.

Äijjä

2010-06-07T23:08:00.002+03:00

Kokosin juuri ihan itse, omin käsin ja ilman pienintäkään apua itselleni sängyn. Nyt istun uudella makuusijallani, puhtaiden petivaatteiden keskellä ja minusta tuntuu samalle kuin miehestä, joka rakensi perheelleen kodin kivijalasta kurkihirteen itse ja lopuksi hääti karhun sen pihalta. Kotona tuoksuu uusi huonekalu ja räiskäle, joita äiti toi sängynodotuseväiksi.

Viikonloppuna ajoin kaasukäteni rakkuloille ja virneen naamalleni. Matkaseuralaiseni olivat kovasti pitkämielisiä ja kohteliaita, eivätkä juurikaan piinaantuneet hitaaseen aloittelijan körötykseeni. Tunsin olevani osa jengiä hoippuessani ajon kangistamin jaloin ja kypärää roikottaen padon partaalla killuvaan ravintolaan lounaalle ja kiivetessäni sen päätteeksi jälleen tottuneesti satulaan; ajaessani jonossa kolmantena, vastaantulevien motoristien jättäessä kytkinkätensä suoraan sivulle moikatakseen koko ryhmäämme; kurvatessani tien reunaan ja keskustellessani muiden kanssa huutaen moottoreiden yli reittivalinnoista.
Ajaminen on niin uskomattoman, ylitsevuotavan, mielettömän kivaa, ja kesä niin hävyttömän alussa, etten enää edes keksi, mihin tämä kaikki vielä johtaakaan. Tuntuu vähän pakahduttavalle.

Juuri nyt en toivo kuin häiriötöntä ja syvää unta, sellaista, jonka aikana suorastaan kuulee kehonsa latautuvan hyristen, valmiina ponnahtamaan aamulla virkeänä ylös, valmiina uusiin seikkailuihin.
Sen lisäksi toivon muuatta paluuta, pidempää ja pikemmin koittavaa lomaa sekä kuivana pysyviä teitä. Hyvä on, ehkä hieman skumppaakin silloin tällöin.

Mr Sandman, bring me a dream

2010-06-03T22:56:00.003+03:00

Viime yönä unessani olin kaupassa. Olin siellä jonkun kanssa, jonkun miehen; se ei näyttänyt kenellekään jonka tunnen, mutta silti tiesin koko ajan täsmälleen, kuka se on, juuri sillä varmuudella ja tyyneydellä, jolla unissa ottaa vastaan mitä omituisimmatkin asiat.
Se oli minun, yksin ja kiistämättömästi minun. Saatoin kietoa käteni sen ympärille, kun se seisoi säilykehyllyjen edessä, eikä se paennut. Tunne turvasta ja rakastetuksi tulemisesta oli niin voimakas, että heräsin hymyillen.

Niitä kahdenkeskeisiä juttuja, jotka tekisi mieli kertoa kaikille koska ne ovat niin pakahduttavia mutta joista ei juuri siksi kykene hiiskahtamaan kenellekään. Öisiä hetkiä, jolloin havahtuu siihen että toinen painautuu selkää vasten unissaan, pitää kiinni lujempaa. Lämmin, karhea käsi omassani. Ne tuokiot, jolloin katsotaan toista silmiin lähietäisyydellä eikä mitään tarvitse sanoa sillä ihan kaikki on siinä. Että on joku, jolle kertoa kaikki ne hassut, merkityksettömät sattumukset päivän varrelta; että on joku, jota kannattaa ikävöidä.

Kaipaan läheisyyttä niin voisin syttyä tuleen.

Let's grow old together
and die at the same time
- The White Lies: To Lose My Life